Oma suhtautuminen

Olen viime vuosina lisännyt itsetuntemustani monin eri tavoin. Kirjoittaminen on ollut yksi väylä, mutta olen myös käynyt stressinhallinta ja mindfulness -kurssilla, lukenut hieman psykologiaa (teemoista, jotka ovat koskettaneet itseäni), opetellut nukahtamista ja unettomuuden kanssa taistelua... Lista on pitkä, ei tyhjentävä. Lisäksi äitiys on kasvattanut minua jo nyt enemmän kuin olisin osannut kuvitella.

Olikin jännää huomata, että oma suhtautuminen on muuttunut myös sellaisten asioiden kanssa, joihin ei ole hirveästi paneutunut! Nimittäin esiintymisen suhteen.

Olen ollut todella esiintymispelkoinen, minulla on siitä kamalia traumoja yläasteajalta. Olen kuvitellut, että en ikinä hakeudu vapaaehtoisesti mihinkään, jossa joutuu olemaan esillä. Vieläkin, pahoina hetkinä jotkin kouluajan arvet puskevat esiin.

Mutta, tosiaan, hakeuduin erääseen yhdistyksen toimintaan aktiivisemmaksi jäseneksi ja vieläpä sen hallitukseen. Tätä en olisi osannut kuvitella. Meillä oli suunnittelukokous ensi vuodelle ja olin ihan intona, kun pääsin esittelemään omia suunnitelmiani erääseen toiminnan osaan! Kokousta tosin edelsi huonosti nukuttu yö ja heti perään vatsanpohjassa tuntuva innostuksen nouseminen. No, fiilistelin sitä keskellä yötä (kun en nukkuakaan voinut) ja olin ihan fiiliksissä aamulla. Kokous meni hienosti, vaikka vauvakin oli mukana...

Sitä voisi ajatella, että tuommoinen on pieni juttu, mutta minulle se oli suuri askel eteenpäin:)

Maskuliinisuus

Olen lukenut kirjaa Naiset, jotka kulkevat susien kanssa hiljalleen eteenpäin. Mieleeni on painunut ajatus siitä, että meissä naisissa on myös maskuliinista energiaa. Maskuliininen puoli on avuksi esimerkiksi tilanteissa, joissa tarvitsee asettaa rajoja, sanoa "ei" tai jollain tavalla puolustaa esimerkiksi omaa mielipidettään. Samoin sitä tarvitaan siinä, että saa toteutettua ideoita. En ole aiemmin kokenut itseäni idearikkaaksi, joten en ole osannut kaivata tätä puolta. Mutta nyt, ideoiden vallatessa välillä mieltäni, opettelen tuntemaan myös tätä puolta itsessäni.

Kun aloin miettimään maskuliinista puolta ja toivomaan siihen vähän voimaa, niin käy - näin jälkikäteen ajateltuna ihan loogisesti - siten että tulee tilaisuuksia harjoitella sitä puolta. Olin esimerkiksi vauvani kanssa liikkeellä parturissa. Tämä asiakaspalvelija totesi epäkohteliaaseen sävyyn, että "ei vauvani huuda vielä kovaa, voit antaa hänen olla turvakaukalossaan". Kun hän sanoi sen toistamiseen, oli kuin punainen vaate olisi vedetty silmieni ohi (jos olisin härkä...). Totesin rauhalliseen sävyyn, miten "hänen äitinään päätän kyllä tuon asian", nostin lapsen syliini ja jatkoin, että "olisi heille noloa, jos joutuisin menemään muualle, kun täällä ei sujunut".

Tilanteella oli yllättävä positiivinen puoli. Sillä hetkellä kun asetin rajoja sille, miten minua äitinä ja vauvaani kohdellaan, muuttui tämän henkilön käyttäytyminen - positiivisesti. Hän alkoi jutella innoissaan lapsenlapsistaan.  Olin puulla päähän lyöty... Selkärankaani oli juuri tullut pari senttiä jämäkkyyttä lisää ja sain vieläpä positiivisen suhtautumisenkin siihen päälle:)

Olen myös opetellut esittämään ideoitani -  viemään niitä jollain tavalla eteenpäin. Ja samalla olemaan lannistumatta, jos joku toinen ei innostu. Ja, etsimään toisia henkilöitä, jotka innostuvat:)

Ajatusähky

Siitä on kulunut kaksi viikkoa, kun olen kirjoittanut viime tekstin... Tuntuu hurjalta, että aika vierähtää niin nopeasti. Ja kyse ei ole siitä, ettei olisi kirjoitettavaa. Sen sijaan nyt tuntuu siltä, että ajatuksia on liikaa ja pitäisi keskittyä ensim yhteen ja sitten seuraavaan ja niin edelleen... Kutsunkin tätä tilaa nyt sitten "ajatusähkyksi", liikaa ideoita työstettävänä:)

En ole ainut, jota tällainen vaivaa, myös Taikasaappaiden Heli kertoi blogijumistaan juuri...

Olen viime viikkojen aikana työstänyt ajatusta, kuka minä olen. Olen istunut muistikirjan kanssa pohtimassa kysymyksiä mihin olen menossa ja mikä on minulle tärkeää. Mietin myös intuition roolia elämässäni  ja miten se on minua johdattanut eteenpäin:)

Tämä pohdinta on ollut niin intensiivistä, että en ole yksinkertaisesti pystynyt bloggaamaan yhtään ajatusta tämän prosessoinnin aikana ja vieläkin vähän jumittaa...
Mutta ajattelin laittaa yhden ajatuksistani, jonka kirjoitin muistikirjaani pohdintojeni aikana

Viihdyn luodessani

virkatessani,

kirjoittaessani.

Katsoessani vauvaani silmiin,

yhdessä hymyillen.

Tuntiessani olevani

tuki ja turva.

Silittäessäni kissaani.

Ollessani minä.

Minulle on jollain lailla avautumassa suunta, johon olen menossa, mutta se on tyylistä "askel kerrallaan" intuition kanssa, joten siitä ei voi olla ihan varma, että mitä se juttu on. Mutta olen ollut pohdinnoissani sillä linjalla, että en osaa vielä haaveilla siitä, että se olisi jotain parempaa kuin nyt osaisin kuvitella. Luottaisitteko te tällaisiin ajatuksiin? Että lähdette seuraamaan tällaista fiilistä ilman tietoa, että mihin se vie? Ajattelin kokeilla...:)

Kiitollisuuden voima

Pysähdyin eilen aistimaan kiitollisuuden tunnetta ja miten ihana tunne se on. Miten se oikeastaan tuntuu koko kehossa ja ikään kuin lämmittää mieltä ja sydäntä. Loppujen lopuksi en ollut kiitollinen vain alkuperäisestä aiheestani vaan tunnetta alkoi pulputa lisää ja lisää.

Ajattelen, että tällaisia fiilisteleviä hetkiä olisi hyväksi viettää elämässä enemmänkin. Koin tunteen vielä juuri ennen nukkumaan menoa, eli voitte arvata, nukuinko hyvin:) Vielä tänäänkin pystyn palauttamaan tämän hyvän tunteen vielä mieleeni ja leijailemaan siinä.

Ymmärrän nyt paremmin, miksi suositellaan pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa ja lisäämään tätä tunnetta elämään lisää. Yritin eilen kirjoittaa tunteesta myös muistikirjaani - useinhan kirjoitan itselleni negatiivisista tunteista käsin ylös - puran niitä ulos ja kirjoitan/mietin, miten ne vahvistavat. Mutta olisi varmasti hyvä purkaa ja pohtia samalla tavalla kiitollisuuden - ja miksei muitakin positiivisia - tunteita. Vahvistaa niitä ja uudelleen kokemalla lisätä tunnetta elämään:) Samalla se olisi ikään kuin aarrekartta-viesti, että tätä haluan lisää:)

Uusi kuu, uudet kujeet?

Vai mitenköhän se menee... Ajattelin kirjoitella ylös vähän ajatuksia, mitä minulla on juuri nyt meneillään, katsotaan, mitkä niistä päätyvät blogiini sitten myöhemmin:)

Olen inspiroitunut menneessä kuussa mm. synnytyskertomuksista, joita ovat kertoilleet Heli ja Elina ja aiheesta on tullut luettua muistakin lähteistä; myös mm. Heidin Rakkaudella maailmaan ja Karitan Uusi alku postaukset ovat myös olleet kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä. Olenkin jo kertonut, että synnytys on ollut minulle voimaannuttava kokemus, mutta varsinaisesti synnytyksestä ja siihen liittyvistä kokemuksista en ole vielä (rohjennut?) kertoa. Mutta tulossa on:)

Lueskelen edelleen kirjaa Naisista, jotka kulkevat susien kanssa ja lainasin juuri myös kirjan Rhonda Byrnen kirjan Sankari. Minua inspiroi myös Virpi Siiran kirja Oma koppa.

Olen jatkanut siniharmaata virkkaustani  ja miettinyt sen parissa, miten meditoivaa virkkaus ja käsityöt voivat olla, kun niihin keskittyy:) Perehdyn myös kirjoittamiseen vähän samasta näkökulmasta - mm. oman sisäisen äänen kuuntelemisen kautta.

Pysähdyn usein miettimään arkea, miten sitä saa muovattua mahdollisimman oman näköiseksi ja inspiroivaksi (vaikka rasittaviakin hetkiä on)... Pysähdyn toisinaan myös pohtimaan sitä, mikä jonkun henkilön reaktion takana on ja peilaan ajatuksiani ymmärrykseeni henkilöstä:)