Kannustamisesta

Minua kiinnostaa seurailla ihmisiä siitä näkökulmasta, että miten he - tai me - suhtaudumme siihen "omaan juttuun". Siihen mikä innostaa ja inspiroi ja antaa, ilman palkkaakin, jotain sellaista sisältöä elämään, josta tulee uutta potkua.

On ihmisiä, jotka kannustavat. Ovat positiivisella tavalla uteliaita ja jotka osaavat sanoa ne juuri oikeat sanat mitä kaipaakin. Kysymykset ovat eteenpäin johdattavia - en ole vielä miettinytkään tuota ja innostavat jatkamaan. On ihanaa, kun elämässä on tällaisia ihmisiä.

Sitten. On ihmisiä, joita ei pysty miellyttämään. He eivät tunnu edes ymmärtävän, että jotain voisi tehdä siksi, että se innostaa. Haetaan negatiivisia juttuja vaikka kivenkolosta. Tai, vielä tylsempää, ignorataan kiinnostus täysin. Ei huomioida, ihan kuin olisit ilmaa, jos kerrot kiinnostuneesi jostain jutusta. Ja jatketaan arjesta valittamista. On niin vaikeaa, kun... Elämässäni on myös tällaisia ihmisiä.

Ajattelen, että on surullista, kun toinen ei pysty asettumaan saappaisiini ja näkemään kiinnostustani - ja innostumaan itse edes pikkuisen. Mutta, siitä tiedän, että tällainen henkilö ei välttämättä anna itsensä innostua edes omille jutuilleen...

Arjessa voi asioihin suhtautua monella tapaa. Ruokaa voi laittaa siksi, että on nälkä. Tai sitten siitä - sekä ruoanlaitosta että itse lopputuloksesta voi nauttia. Niin myös monessa muussa asiassa.

Miten sinä suhtaudut asioihin tänään? Valitsetko surkuttelun tien - vai pienistä, ja miksei suuremmistakin, asioista nauttimisen?

Kuva kertoo enemmän

kuin tuhat sanaa...

Kiitollinen. Siunattu. Onnellinen:)

Omaa aikaa.. ja kuinkas sitten kävikään

Olen jonkin aikaa huomannut, että kaipaan hetkittäin omaa aikaa. Mutta minulla ei ole ollut ajatustakaan siitä, mihin haluaisin sen käyttää, joten olen antanut ajatuksen hautua...

Sitten lauantaina, vihdoin, sain idean siitä, että nyt voisin haluta käydä lenkillä. Sovitin juoksuvaatteita (kyllä, minulla on tosiaan sellaiset) ja totesin niiden sopivan! Siis riittävän hyvin niin, että kehtaan mennä niiden kanssa ainakin metsäpoluilla:) Ja mehän asutaan melko luonnon keskellä, joten..

Seuraavana päivänä, heti aamulla, pyysin puolisoa olemaan lapsen kanssa ja kävin lenkillä:) Tämä on hehkutusta siksikin, että synnytyksen jälkeen en ole kertaakaan käynyt (tai edes halunnut käydä) lenkillä yksin ja vieläpä niin että haluaisin kokeilla juosta:) Oli upea ilma, ei liian kuuma, taivas oli melkein pilvetön ja luonto hiljainen. Kävelin lämmittelyksi, venyttelin, ja otin joitakin spurtteja (tuntui keuhkoissa, halusin kokeilla pääsenkö kovaa..). Kävelin ja hölkkäilin takaisin. Se oli ihanaa!! Nautin ilmasta, juoksuhetkestä ja siitä että ajatukset eivät meuhkanneet:) Oli hiljaista.

Tulin kotiin, kaikki oli kunnossa, sain rauhassa syödä aamupalaa ja käydä suihkussa. Tässä kohtaa voisi olla täysi härdelli päällä, mutta aamu on hyvää aikaa (en unelmoi iltalenkeistä tämänkään vuoksi).

Mutta... Taitaa olla syynsä miksi olisi hyvä aloittaa varovasti. Ehei, tämä ei niinkään ottanut jälkojeni päälle, ei. Vaan hartiani menivät täysin juntturaan.. Ne olivat illalla aivan jumissa, päätä särki, aivan karmea olo. En olisi arvannut, että liikunnan harrastamattomuus tuo tällaisia vaikutuksia... Mutta jotain hyvääkin, vaikka olo oli kehno. Sain uuden tilaisuuden harjoitella kivun kanssa toimimista, harjoitusta jotain kuvailin aiemmin... Se ei tällä kertaa helpottanut heti, mutta yön jälkeen oloni on jo aika hyvä. Pieni päänsäryn vire on välillä, mutta se suuri jomotus onneksi hävisi:)

Mitä arki on(?)

Pysähdyin tämän kysymyksen äärelle, kun muut suuntaavat töihin ja opiskelemaan, ja itse jään kotiin vanhempainvapaata ja hoitovapaata viettämään. Yleensä syksy alkaa töiden ja mahdollisten harrastusten vietossa ja ne alkavat rytmittää arkea. Mutta minulla ei tätä rytmitystä olekaan tänä vuonna, tänä syksynä. Mietin, että mitä se sitten on, se minun arkeni?

Arkiaamuni alkaa sillä, että heräämme, on arkitoimia ja mies lähtee töihin. Touhuilemme lapsen kanssa, jossain vaiheessa on aamutorkut, laitan ruokaa, touhuilemme, on päikkäriaika, lisää touhuilua ja mies tulee töistä kotiin. On rakennusprojektia siihen päälle. Näinhän sen arjen voi toki mieltää. Mitä jos sen ajattelisi jotenkin toisin? Mitä olisi luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki? Luovuus; arkea rytmittää kirjoittaminen, ompelu ja muu mahdollinen luova toiminta. Lapsen torkut hyödynnän näihin omiin harrastuksiin (ja mahdolliseen työntekoon sitten myöhemmin), jotka auttavat minua myös tuntemaan itseäni. Juuri aloin siivota vaatekaappiani; lajittelin mekot sen mukaan, mitkä haluan säilyttää (jotka mahtuvat tai voivat tulla vielä mahtumaan & joista pidän tai jotka haluan jostain syystä säilyttää muistona) ja jotka lahjoitan pois. Lisäksi muutaman otin talteen materiaaleiksi; tulen käyttämään ne jonkin vaatteen ainesosina, koska kangas on minusta kaunis.

Mietin myös keitä haluan tavata tässä arjessani? Haluanko tavata samassa tilanteessa olevia vai aivan muita - kumpi inspiroi minua enemmän? Käydä vauvakerhoissa tms. tai ihan muualla? En ole vielä päättänyt, käynkö, mutta uskon haluavani, että elämässäni näkyy erilaisia, eri-ikäisiä ihmisiä, ei vain vauvakieltä puhuvia äiti-ihmisiä lapsineen... Haluan ajatella elämää laajemmin kuin pelkästään tätä arkea kakkavaippoineen. Mikä siis minusta kuitenkin on tärkeä osa tätä elämääni, juuri ne perusrutiinit ja elämä vauvan kanssa. Mutta että ihmiset, joita näen, toisivat elämääni myös muita ajatuksia ja ideoita.

Läsnäolo tulee tästä hetkestä. Että elän juuri tätä hetkeä. Minulla oli jo taas tarve etsiä tulevaan tapahtumia, täyttää kalenteria jollain merkityksettömälläkin toiminnalla, kunnes sain taas itseni siitä kiinni. Pysähdyin ajattelemaan, että tässä hetkessä on ihan hyvä, kalenterin ei tarvitse täyttyä, se voi olla avoin. Silloin siellä on tilaa johonkin uuteen, kun sen aika on (tuntuukin taas yllättävän vaikealta, kun on tämä kausi menossa, syksyn saapuminen..). Ehdin myös tutustua lisää minääni, siihen kuka olen:)

Tervetuloa elämääni, luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki, opettelen tekemään sinulle tilaa:)

Herukoiden poiminnasta nautiskelua..(?)

Eilen oli ihana aamu. Nautin siitä heti alusta alkaen ja paistoin pekonia & keitin munia sunnuntain kunniaksi:) Join kupin hyvää kahvia. Ja yllättävää kyllä, päätin myös poimia punaisia viinimarjoja. Aamulla poimin niitä siten, että vauva oli hetken rattaissa, päivällä jatkoin hänen ollessaan torkuilla..

Itseasiassa mietin, miten rentouttavaa se on. Aurinko paistoi (olin vähän varjossa) eikä ollut kiire mihinkään tai tehdä mitään muuta. Mutta silti yksi pohdinta alkoi tulla mieleeni. Nimittäin oman äitini tapa noukkia viinimarjoja. Minulla on kestänyt jo muutaman vuoden päästä siitä tavasta irti. Eli viinimarjoja pitäisi poimia urakalla - mahdollisimman paljon kerralla - ja mehuttaa niitä vielä samana päivänä. Pestä pullot, pestä mehustin.. Sillä tavalla se muodostuukin työksi ja stressiksi, eikä mukavaksi puuhasteluksi.

Olen oppinut pakastamaan kerralla poimimani marjat - mehutan niitä sitten myöhemmin:)  Voin silloin yhdistellä eri aikaan kypsyviä marjoja (esimerkiksi aronioita, jotka kypsyvät paljon myöhemmin). Tällöin ei ole niin väliä, paljonko noukkii kerralla, tuleeko sitä maijallista vai ei:)

Oletko sinä miettinyt tapojasi tehdä arjen pieniä asioita? Tuleeko sinusta suorittaja esimerkiksi laittaessasi ruokaa, tiskatessa, puutarhassa - vai osaatko ottaa rennosti ja nauttia? Itse vielä opettelen, se taitaakin olla loppuelämän juttu:)

Tabletin suojus.. ja vähän muutakin:)

Olen ihaillut muutamia tabletin suojakasseja, mm. Oivan ompeluhuoneen versiota ja Pinterestin ideoita. Lisäksi Virpi Siiran (oma koppa) muistikirjan kannet innostivat.

Nyt sain vihdoin tehtyä omani:)

Ja niinhän siinä sitten kävi, että innostuin tekemään muutakin. Puhelin ja kalenteri saivat omansa..

Ja tulipa vielä tehtyä muistikirjallekin oma versio:)