Haluan kirjoitella uniani muistiin, nyt kun tuntuu olevan menossa vaihe, jossa näen erilaisia, aika voimakkaitakin unia ja haluan ymmärtää, mitä ne kertovat minulle.
Näin aiemmin unen, jossa oven takana oli mies. Näin hänen hartiansa oven lasin takaa ja oli pimeää. En nähnyt miestä kunnolla. Pelkäsin tätä miestä unessani, että hän tekee jotain pahaa.
Aiemmasta unestani on ehkä kuukausi aikaa. Nyt olen nähnyt unen, jossa näin tämän miehen kasvot. Ne olivat kuin kauhuelokuvasta. Suu oli ommeltu kiinni ja silmät kertoivat syvästä vihasta. Unessani nämä kasvot lähestyivät ja lähestyivät. En väistynyt. Sitten ne vaihtuivat toisiksi; minua lähestyikin parrakkaan miehhen kasvot.
Nämä unet kertovat minulle suhtautumisesta omaan vihaani. Mielestäni näen unta omasta maskuliinisen puolen kehityksestäni ja kiukun kohtaamisesta. Ensin uskallan kohdata palan hartiasta lasin läpi katsellen, sitten kohtaankin jo rohkeammmin kasvot ja silmät, väistymättä. Ommeltu suu kertoo mielestäni juuri siitä, miten tunteeseen suhtaudun; olen niellyt vihaa loputtomiin, enkä ole voinut/osannut päästää sitä ulos. Vaikka olisin raivoissani, on minulle ollut toimintatapana niellä se, niin kauan, etten tuntenut enää vihan tunnetta. Ajattelen siitä myös, että päästäessäni tunteen ulos tarkoittaa se tuskaa, kun avaan suuni. "Ompeleet" repeytyvät ikään kuin rikki. Uskon, että nämä henkiset arvet kuitenkin ajallaan paranevat, ja on aika kuunnella, mitä tällä kauhuelokuvan miehisellä puolella on sanottavaa.
Ja parrakkaan miehen merkityksen ymmärsin juuri;) Hän omalla laillaan muistuttaa sitä aiemmankin unen inhottavaa miestä, joka tarjosi minulle lahjaa. Hän on mielestäni inhottava ja ällöttävä, jotain mitä en halua kohdata. Ja, kas kummaa, tämäkin kertoo minulle, miten suhtaudun vihan tunteeseen. En taida pitää itseäni, tai ketään muutakaan, vihaisena kovin viehättävältä? :) Vaan ennemminkin se on inhottavaa, pelottavaa..
Suhtautuminen vihan tunteeseen on minulla kuitenkin muuttumassa. Nyt lisäisin siihen mielikuvan henkisistä raameista, jämäkkyydestä, määrätietoisuudesta, vastuullisuudesta... Ne ovat hienoja, positiivisia ominaisuuksia. On kuin sisälle kasvaisi minua (ja jälkikasvuani) suojeleva isoveli.
Taaskin, myös tästä tulee lisäys Naiset, jotka kulkevat susien kanssa -kirjan havaintoihin:)
Päivitetty 17.10.:)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tunteet. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 15. lokakuuta 2014
sunnuntai 12. lokakuuta 2014
Itsetunnon kehittyminen
Minulla on erikoinen mittari omalle itsetunnolleni tai sen kehittymiselle. Peilaan nimittäin ajatuksiani ja tunteitani siitä, mitä koen kun joku antaa äitiydessä neuvoja...
On ollut päiviä, kun on ahdistanut se, että joku "neuvoo" - siis minusta on yrittänyt "oikoa vääräksi katsomaansa toimintatapaani". Olen tuntenut alemmuutta ja että minua mitätöidään. On tullut suoran sanottuna paha mieli enkä ole osannut sanoa mitään takaisin.
Mutta tällaisessa koen siis kehittyneeni. Eilen sanoinkin omia mielipiteitä ja näkemyksiäni - ja se, että joku edelleen puolustaa omaa mielipidettään (ja yrittää todistaa minun näkemykseni vääräksi) - ei enää ahdistakaan minua. Voin ajatella, että tuo on tuon mielipide, ja että voin olla edelleen muuta mieltä ja toimia parhaaksi katsomallani tavalla. Ja näin, vaikka toiminkin "vain" vaistojen ja maalaisjärkeni varassa ja minulla ei ole mitään todistettua teoriaa takana.
Mutta että keskustelun aikana tai sen jälkeen en tunne oloani nolatuksi tai mitätöidyksi jne. vaikka toisella on tarve kommentoida näkemyksiäni vääräksi, on minusta hieno edistysaskel. Voin olla sellainen kuin olen:) Tätä on syytä tuulettaa:)
Niinpä, haluankin vahvistaa sinua sanoilla
On ollut päiviä, kun on ahdistanut se, että joku "neuvoo" - siis minusta on yrittänyt "oikoa vääräksi katsomaansa toimintatapaani". Olen tuntenut alemmuutta ja että minua mitätöidään. On tullut suoran sanottuna paha mieli enkä ole osannut sanoa mitään takaisin.
Mutta tällaisessa koen siis kehittyneeni. Eilen sanoinkin omia mielipiteitä ja näkemyksiäni - ja se, että joku edelleen puolustaa omaa mielipidettään (ja yrittää todistaa minun näkemykseni vääräksi) - ei enää ahdistakaan minua. Voin ajatella, että tuo on tuon mielipide, ja että voin olla edelleen muuta mieltä ja toimia parhaaksi katsomallani tavalla. Ja näin, vaikka toiminkin "vain" vaistojen ja maalaisjärkeni varassa ja minulla ei ole mitään todistettua teoriaa takana.
Mutta että keskustelun aikana tai sen jälkeen en tunne oloani nolatuksi tai mitätöidyksi jne. vaikka toisella on tarve kommentoida näkemyksiäni vääräksi, on minusta hieno edistysaskel. Voin olla sellainen kuin olen:) Tätä on syytä tuulettaa:)
Niinpä, haluankin vahvistaa sinua sanoilla
Usko itseesi. Olet hyvä (äiti) sellaisena kuin olet.
Voit luottaa vaistoihisi ja maalaisjärkeesi ja toimia niin kuin katsot parhaaksi.
Se riittää.
tiistai 23. syyskuuta 2014
Maskuliinisuus
Olen lukenut kirjaa Naiset, jotka kulkevat susien kanssa hiljalleen eteenpäin. Mieleeni on painunut ajatus siitä, että meissä naisissa on myös maskuliinista energiaa. Maskuliininen puoli on avuksi esimerkiksi tilanteissa, joissa tarvitsee asettaa rajoja, sanoa "ei" tai jollain tavalla puolustaa esimerkiksi omaa mielipidettään. Samoin sitä tarvitaan siinä, että saa toteutettua ideoita. En ole aiemmin kokenut itseäni idearikkaaksi, joten en ole osannut kaivata tätä puolta. Mutta nyt, ideoiden vallatessa välillä mieltäni, opettelen tuntemaan myös tätä puolta itsessäni.
Kun aloin miettimään maskuliinista puolta ja toivomaan siihen vähän voimaa, niin käy - näin jälkikäteen ajateltuna ihan loogisesti - siten että tulee tilaisuuksia harjoitella sitä puolta. Olin esimerkiksi vauvani kanssa liikkeellä parturissa. Tämä asiakaspalvelija totesi epäkohteliaaseen sävyyn, että "ei vauvani huuda vielä kovaa, voit antaa hänen olla turvakaukalossaan". Kun hän sanoi sen toistamiseen, oli kuin punainen vaate olisi vedetty silmieni ohi (jos olisin härkä...). Totesin rauhalliseen sävyyn, miten "hänen äitinään päätän kyllä tuon asian", nostin lapsen syliini ja jatkoin, että "olisi heille noloa, jos joutuisin menemään muualle, kun täällä ei sujunut".
Tilanteella oli yllättävä positiivinen puoli. Sillä hetkellä kun asetin rajoja sille, miten minua äitinä ja vauvaani kohdellaan, muuttui tämän henkilön käyttäytyminen - positiivisesti. Hän alkoi jutella innoissaan lapsenlapsistaan. Olin puulla päähän lyöty... Selkärankaani oli juuri tullut pari senttiä jämäkkyyttä lisää ja sain vieläpä positiivisen suhtautumisenkin siihen päälle:)
Olen myös opetellut esittämään ideoitani - viemään niitä jollain tavalla eteenpäin. Ja samalla olemaan lannistumatta, jos joku toinen ei innostu. Ja, etsimään toisia henkilöitä, jotka innostuvat:)
Kun aloin miettimään maskuliinista puolta ja toivomaan siihen vähän voimaa, niin käy - näin jälkikäteen ajateltuna ihan loogisesti - siten että tulee tilaisuuksia harjoitella sitä puolta. Olin esimerkiksi vauvani kanssa liikkeellä parturissa. Tämä asiakaspalvelija totesi epäkohteliaaseen sävyyn, että "ei vauvani huuda vielä kovaa, voit antaa hänen olla turvakaukalossaan". Kun hän sanoi sen toistamiseen, oli kuin punainen vaate olisi vedetty silmieni ohi (jos olisin härkä...). Totesin rauhalliseen sävyyn, miten "hänen äitinään päätän kyllä tuon asian", nostin lapsen syliini ja jatkoin, että "olisi heille noloa, jos joutuisin menemään muualle, kun täällä ei sujunut".
Tilanteella oli yllättävä positiivinen puoli. Sillä hetkellä kun asetin rajoja sille, miten minua äitinä ja vauvaani kohdellaan, muuttui tämän henkilön käyttäytyminen - positiivisesti. Hän alkoi jutella innoissaan lapsenlapsistaan. Olin puulla päähän lyöty... Selkärankaani oli juuri tullut pari senttiä jämäkkyyttä lisää ja sain vieläpä positiivisen suhtautumisenkin siihen päälle:)
Olen myös opetellut esittämään ideoitani - viemään niitä jollain tavalla eteenpäin. Ja samalla olemaan lannistumatta, jos joku toinen ei innostu. Ja, etsimään toisia henkilöitä, jotka innostuvat:)
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Harmistuksen kääntäminen iloa tuottavaksi
Kerroin eilen, miten vauvan takertuminen torkkujen aikana on harmittanut minua... Miten on ollut tunnetta, että mitään ei saa tehtyä ja että olen kokenut sen luovuutta rajoittavaksi. Mutta että sitten sain idean. Hyväksyin siis tilanteen, että no, nyt on tällainen vaihe ja että tässä ollaan. Lueskelin kirjoja. Muun muassa tätä Tine Solheimin aika luovaa kirjaa, jossa yhdistetään neule-, virkkuu- ja ompelujuttuja saaden ihania, inspiroivia vaatteita ja muita töitä:)
Sitten keksin, että no, torkkuasennossakin voin virkata! Ja, että kirjassa olisi "sopiva ohje" jota en suoraan soveltaisi, koska lähtötilanne on jo erinäköinen..
Ohje:
Lähtötilanne:
Eli minulla oli keskeneräinen työ, joka muodostaa suorakulmion. Siitä pitäisi saada ympyrä.. Ja mielestäni ympyrä on alkanut jo hahmottumaan:)
Nyt minulla on syy odottaa vauvan läheisyystorkkuja:) Oikein sormet syyhyävät, että pääsen taas tämän kimppuun:)
Sitten keksin, että no, torkkuasennossakin voin virkata! Ja, että kirjassa olisi "sopiva ohje" jota en suoraan soveltaisi, koska lähtötilanne on jo erinäköinen..
Ohje:
Lähtötilanne:
Eli minulla oli keskeneräinen työ, joka muodostaa suorakulmion. Siitä pitäisi saada ympyrä.. Ja mielestäni ympyrä on alkanut jo hahmottumaan:)
Nyt minulla on syy odottaa vauvan läheisyystorkkuja:) Oikein sormet syyhyävät, että pääsen taas tämän kimppuun:)
tiistai 26. elokuuta 2014
Arjesta
Arki on helposti jotain muuta kuin mitä toivoo sen olevan. Ajattelin taannoin aloittaa syksyn arkeni luovasti, inspiroivasti ja läsnäolevasti. Kuinka sitten kävikään? Aloin märehtiä, kun alkoi tuntua siltä, että aikaa luoville hetkille ei tunnukaan löytyvän.. Vauva alkoi eroahdistuksissaan takertua enemmän kiinni ja esimerkiksi torkkujen aikana ei tuntunut ehtivän tekemään mitään luovaa. Mutta, onko luovuus sitä, että pysähtyy märehtimään tätä tilannetta lopun ikää? Ei, ratkaisu voi löytyä kulman takana, jos sille antaa tilaa...
Halusin käyttää aikaa ompeluun. Jostain kumman syystä. Tai kirjoittamiseen. Mutta, miksi ei voisi tehdä jotain muuta, jos nämä eivät suju? Sitä siis jumiutuu johonkin vaihtoehtoon ja pärrää, kun muka mitään ei voi tehdä... Nyt kaivoin torkkupaikan viereen lankaa, virkkuukoukun ja "ohjeen". Kirjoitin "ohjeen" koska se on vain henkinen tuki, ajattelin toteuttaa virkkuutyön vähän luovemmin kuin mitä ohjeessa on...
Samoin inspiraatio oli hetken jäässä. Annoin sen olla. Ei sitten ommella, jos ei siltä tunnu. En pakota luovuutta tulemaan vaan ideoita tulee kun on tullakseen. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan, kun tekstiä alkaa muodostua päähäni. Että on tarve kirjoittaa se ylös. Ja hups, se onkin valmis. Luotan alitajuntaani ja intuitiooni, mistä teksti sitten tuleekin:)
Läsnäolonkin kanssa alkoi olla vähän haastetta. Kun on harmissaan, ei oikein yhteys itseensäkään suju. Mutta olen sitkeästi yrittänyt ja saanut yhä uudelleen yhteyden palautettua. Läsnäolevana kun asiat sujuvat paremmin, vähän kuin itsestään. Tilanteet tulevat ja menevät, ne eivät niinkään harmita, ja sitä tietää paremmin miten toimia:)
Halusin käyttää aikaa ompeluun. Jostain kumman syystä. Tai kirjoittamiseen. Mutta, miksi ei voisi tehdä jotain muuta, jos nämä eivät suju? Sitä siis jumiutuu johonkin vaihtoehtoon ja pärrää, kun muka mitään ei voi tehdä... Nyt kaivoin torkkupaikan viereen lankaa, virkkuukoukun ja "ohjeen". Kirjoitin "ohjeen" koska se on vain henkinen tuki, ajattelin toteuttaa virkkuutyön vähän luovemmin kuin mitä ohjeessa on...
Samoin inspiraatio oli hetken jäässä. Annoin sen olla. Ei sitten ommella, jos ei siltä tunnu. En pakota luovuutta tulemaan vaan ideoita tulee kun on tullakseen. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan, kun tekstiä alkaa muodostua päähäni. Että on tarve kirjoittaa se ylös. Ja hups, se onkin valmis. Luotan alitajuntaani ja intuitiooni, mistä teksti sitten tuleekin:)
Läsnäolonkin kanssa alkoi olla vähän haastetta. Kun on harmissaan, ei oikein yhteys itseensäkään suju. Mutta olen sitkeästi yrittänyt ja saanut yhä uudelleen yhteyden palautettua. Läsnäolevana kun asiat sujuvat paremmin, vähän kuin itsestään. Tilanteet tulevat ja menevät, ne eivät niinkään harmita, ja sitä tietää paremmin miten toimia:)
maanantai 18. elokuuta 2014
Omaa aikaa.. ja kuinkas sitten kävikään
Olen jonkin aikaa huomannut, että kaipaan hetkittäin omaa aikaa. Mutta minulla ei ole ollut ajatustakaan siitä, mihin haluaisin sen käyttää, joten olen antanut ajatuksen hautua...
Sitten lauantaina, vihdoin, sain idean siitä, että nyt voisin haluta käydä lenkillä. Sovitin juoksuvaatteita (kyllä, minulla on tosiaan sellaiset) ja totesin niiden sopivan! Siis riittävän hyvin niin, että kehtaan mennä niiden kanssa ainakin metsäpoluilla:) Ja mehän asutaan melko luonnon keskellä, joten..
Seuraavana päivänä, heti aamulla, pyysin puolisoa olemaan lapsen kanssa ja kävin lenkillä:) Tämä on hehkutusta siksikin, että synnytyksen jälkeen en ole kertaakaan käynyt (tai edes halunnut käydä) lenkillä yksin ja vieläpä niin että haluaisin kokeilla juosta:) Oli upea ilma, ei liian kuuma, taivas oli melkein pilvetön ja luonto hiljainen. Kävelin lämmittelyksi, venyttelin, ja otin joitakin spurtteja (tuntui keuhkoissa, halusin kokeilla pääsenkö kovaa..). Kävelin ja hölkkäilin takaisin. Se oli ihanaa!! Nautin ilmasta, juoksuhetkestä ja siitä että ajatukset eivät meuhkanneet:) Oli hiljaista.
Tulin kotiin, kaikki oli kunnossa, sain rauhassa syödä aamupalaa ja käydä suihkussa. Tässä kohtaa voisi olla täysi härdelli päällä, mutta aamu on hyvää aikaa (en unelmoi iltalenkeistä tämänkään vuoksi).
Mutta... Taitaa olla syynsä miksi olisi hyvä aloittaa varovasti. Ehei, tämä ei niinkään ottanut jälkojeni päälle, ei. Vaan hartiani menivät täysin juntturaan.. Ne olivat illalla aivan jumissa, päätä särki, aivan karmea olo. En olisi arvannut, että liikunnan harrastamattomuus tuo tällaisia vaikutuksia... Mutta jotain hyvääkin, vaikka olo oli kehno. Sain uuden tilaisuuden harjoitella kivun kanssa toimimista, harjoitusta jotain kuvailin aiemmin... Se ei tällä kertaa helpottanut heti, mutta yön jälkeen oloni on jo aika hyvä. Pieni päänsäryn vire on välillä, mutta se suuri jomotus onneksi hävisi:)
Sitten lauantaina, vihdoin, sain idean siitä, että nyt voisin haluta käydä lenkillä. Sovitin juoksuvaatteita (kyllä, minulla on tosiaan sellaiset) ja totesin niiden sopivan! Siis riittävän hyvin niin, että kehtaan mennä niiden kanssa ainakin metsäpoluilla:) Ja mehän asutaan melko luonnon keskellä, joten..
Seuraavana päivänä, heti aamulla, pyysin puolisoa olemaan lapsen kanssa ja kävin lenkillä:) Tämä on hehkutusta siksikin, että synnytyksen jälkeen en ole kertaakaan käynyt (tai edes halunnut käydä) lenkillä yksin ja vieläpä niin että haluaisin kokeilla juosta:) Oli upea ilma, ei liian kuuma, taivas oli melkein pilvetön ja luonto hiljainen. Kävelin lämmittelyksi, venyttelin, ja otin joitakin spurtteja (tuntui keuhkoissa, halusin kokeilla pääsenkö kovaa..). Kävelin ja hölkkäilin takaisin. Se oli ihanaa!! Nautin ilmasta, juoksuhetkestä ja siitä että ajatukset eivät meuhkanneet:) Oli hiljaista.
Tulin kotiin, kaikki oli kunnossa, sain rauhassa syödä aamupalaa ja käydä suihkussa. Tässä kohtaa voisi olla täysi härdelli päällä, mutta aamu on hyvää aikaa (en unelmoi iltalenkeistä tämänkään vuoksi).
Mutta... Taitaa olla syynsä miksi olisi hyvä aloittaa varovasti. Ehei, tämä ei niinkään ottanut jälkojeni päälle, ei. Vaan hartiani menivät täysin juntturaan.. Ne olivat illalla aivan jumissa, päätä särki, aivan karmea olo. En olisi arvannut, että liikunnan harrastamattomuus tuo tällaisia vaikutuksia... Mutta jotain hyvääkin, vaikka olo oli kehno. Sain uuden tilaisuuden harjoitella kivun kanssa toimimista, harjoitusta jotain kuvailin aiemmin... Se ei tällä kertaa helpottanut heti, mutta yön jälkeen oloni on jo aika hyvä. Pieni päänsäryn vire on välillä, mutta se suuri jomotus onneksi hävisi:)
torstai 14. elokuuta 2014
Kivun viesti
Aloin taas eilen pohdiskelemaan yhtä juttua...
Ranteeni särki. Tiedättehän, lapsen jokapäiväinen kantaminen arkisten toimien yhteydessä voi tehdä ranteisiin jomottavan säryn, joka itsellä ainakin alkaa iltaisin, kun pysähtyy ja on pahimmillaan aamulla ensimmäisellä nostolla. Sitten taas päivän mittaan en juuri huomaa sitä, kunnes taas tulee ilta.. Eilen pysähdyin. Mietin. Että mikä on tämän kivun tarkoitus.
Ensin huomasin ajattelevani särkylääkettä - että pitäisi ottaa sellainen kun kipu on niin kova. Mutta sitten mietin, että jos otan särkylääkkeen, mahdollistaa se vain sen, että huomenna toimin jälleen samalla tavalla, olen välittämättä päivän mittaan asiasta ja kipu pysyy edelleen, ellei jopa pahene.. Kuulostelin ajatuksiani. Olen ennenkin tiedostanut, että kivun hetkellä en juuri tunne myötätuntoa itseäni kohtaan vaan minusta tulee suorittaja. Sisäinen orjapiiskurini ottaa vallan.. Millaista se sitten on? Keskityn kipuun, haluan sen loppuvan, se on inhottavaa enkä viihdy kehossani. Koen, että minun pitäisi tehdä jotain enemmän kuin mihin pystyn. Että on oma vikani kun olen kantanut lasta ja aiheuttanut kivun itselleni. Syyllistän siis itseäni. Ajattelen, että kädessä voi olla / tulla jännetupintulehdus -» kuvittelen sen olevan pahempaa kuin se onkaan.
Mihin tämä johti? Huomattuani, että en ole itseäni kohtaan myötätuntoinen ja että suorittava, syyllistävä ajatusmaailma iski päälle, pysäytin sen. Keskityin rentouttamaan itseäni, erityisesti ranteiden aluetta mutta myös käsiä muuten harteisiin asti. Etsin jostain ajatussopukasta myötätuntoisia ajatuksia itseäni kohtaan. Hengittelin ja ajattelin jokaisen hengityksen rentouttavan käsiäni ja ranteitani. Ja kas, yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää tarvetta ottaa sitä särkylääkettä. Ajattelin, että otan sen myöhemmin jos on tarvis.
En sano, että aina pitäisi jättää särkylääke ottamatta ja kuunnella kipua. Tätä voi kokeilla särkylääkkeeen kanssakin:) Että onko kipu sellainen, joka menee ohi, kun sen antaa olla ja keskittyy rentoutumiseen?
Olen joskus lukenut tähän myös joogaharjoituksen, jota eilisessä hetkessä tavoittelin. Kaivoin sen esille ja haluan jakaa sen teillekin:) Se on kirjasta täydellinen joogan perusohjelma.
Ranteeni särki. Tiedättehän, lapsen jokapäiväinen kantaminen arkisten toimien yhteydessä voi tehdä ranteisiin jomottavan säryn, joka itsellä ainakin alkaa iltaisin, kun pysähtyy ja on pahimmillaan aamulla ensimmäisellä nostolla. Sitten taas päivän mittaan en juuri huomaa sitä, kunnes taas tulee ilta.. Eilen pysähdyin. Mietin. Että mikä on tämän kivun tarkoitus.
Ensin huomasin ajattelevani särkylääkettä - että pitäisi ottaa sellainen kun kipu on niin kova. Mutta sitten mietin, että jos otan särkylääkkeen, mahdollistaa se vain sen, että huomenna toimin jälleen samalla tavalla, olen välittämättä päivän mittaan asiasta ja kipu pysyy edelleen, ellei jopa pahene.. Kuulostelin ajatuksiani. Olen ennenkin tiedostanut, että kivun hetkellä en juuri tunne myötätuntoa itseäni kohtaan vaan minusta tulee suorittaja. Sisäinen orjapiiskurini ottaa vallan.. Millaista se sitten on? Keskityn kipuun, haluan sen loppuvan, se on inhottavaa enkä viihdy kehossani. Koen, että minun pitäisi tehdä jotain enemmän kuin mihin pystyn. Että on oma vikani kun olen kantanut lasta ja aiheuttanut kivun itselleni. Syyllistän siis itseäni. Ajattelen, että kädessä voi olla / tulla jännetupintulehdus -» kuvittelen sen olevan pahempaa kuin se onkaan.
Mihin tämä johti? Huomattuani, että en ole itseäni kohtaan myötätuntoinen ja että suorittava, syyllistävä ajatusmaailma iski päälle, pysäytin sen. Keskityin rentouttamaan itseäni, erityisesti ranteiden aluetta mutta myös käsiä muuten harteisiin asti. Etsin jostain ajatussopukasta myötätuntoisia ajatuksia itseäni kohtaan. Hengittelin ja ajattelin jokaisen hengityksen rentouttavan käsiäni ja ranteitani. Ja kas, yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää tarvetta ottaa sitä särkylääkettä. Ajattelin, että otan sen myöhemmin jos on tarvis.
En sano, että aina pitäisi jättää särkylääke ottamatta ja kuunnella kipua. Tätä voi kokeilla särkylääkkeeen kanssakin:) Että onko kipu sellainen, joka menee ohi, kun sen antaa olla ja keskittyy rentoutumiseen?
Olen joskus lukenut tähän myös joogaharjoituksen, jota eilisessä hetkessä tavoittelin. Kaivoin sen esille ja haluan jakaa sen teillekin:) Se on kirjasta täydellinen joogan perusohjelma.
Istu tuolissa tai lattialla silmät suljettuina. Kiinnitä huomio hengityksen tasaiseen kulkuun. Älä kiirehdi. Palauta jonkin ajan kuluttua mieleesi mielikuva, jossa tunnet energian kohoavan jokaisella sisäänhengityksellä päälaellesi ja laskeutuvan uloshengityksellä alas kehoosi. Tunne kasvolihasten rentoutuvan; vähitellen kehon jokainen osa liittyy mukaan tähän hitaan lempeään virtaukseen. Ennen pitkää koko keho tuntuu lämpimältä ja kihelmöivältä.
Siirrä ajatuksesi siihen kehon osaan, jossa vaiva on, ja anna jokaisen uloshengityksen virrata nyt pelkästään siihen. Jätä muu keho huomiotta. Jos vaiva on polvessa, kiinnitä mielesi vain ja ainoastaan siihen. Tunne jokaisella uloshengityksellä lämpivän energian virtaavan polven lävitse; tunne sen säteilevän ja aiheuttavan kihelmöintiä. Älä anna muiden ajatusten häiritä itseäsi. Keskität kaiken huomiosi pelkästään energian virtaukseen ja kipeään polveen. Tunnet jännityksen vähenevän sitä mukaa kuin verenkierto paranee ja elintärkeä tervehdyttävä virtaus pääsee taas vaikuttamaan.
Käytä tähän energian kohdistamiseen kerrallaan vähintään 10 minuuttia ja kasvata aikaa 15-20 minuuttiin. Älä odota ihmeitä, mutta ole tietoinen jatkuvasta paranemisesta. Toipumisen edistyminen riippuu monista seikoista, joten ole kärsivällinen.Itse suhtaudun nykyisin näihin harjoituksiin avoimemmin kuin joskus ennen. Olen joskus ajatellut, että eihän tällainen voi toimia, mutta nykyisin, eihän siitä haittaa ole, jos kokeilee:) Eilen ainakin vältyin särkylääkkeeltä:)
perjantai 8. elokuuta 2014
Henkisestä valmistautumisesta
Aloin eilen jostain syystä miettiä tilanteita, joihin on liittynyt henkistä valmistautumista. Elämäni tähän mennessä "suurimpia koitoksia", joihin olen valmistautunut pitkään ja hartaasti.
Toinen liittyi ammatillisesti merkittävään tilanteeseen, johon piti valmistautua monta kuukautta etukäteen, jopa puoli vuotta. Tsemppasin itseäni paljon. Se oli vuonna 2011; kuuntelin paljon jääkiekkoon liitettyjä biisejä ja ajattelin olevani jääkiekkojoukkue ja tekeväni maaleja.. Kuuntelin eilen pari näistä biiseistä ja ensimmäisen kohdalla halusin oksentaa. Uskoisin, että se johtui siitä, että tavoitellessani tätä merkkipaalua jätin syrjään tunteeni ja tarpeitani. Pian tämän jälkeen kaaduinkin burn outiin. Tämä biisi toi mieleen sen, miten olen pystynyt toimimaan näin ja aivopesemään itseni tuolla tavalla. Itse koitos sujui hienosti vaikka olin aivan loppu. Toinen biiseistä kuvasi minulle palautumista; kuvittelin olevani ikään kuin toipunut koitoksesta, pitäneeni riittävästi lomaa ja olevani jälleen täysissä voimissa. Itkin, kun kuulin sen biisin, tämä palautuminen kesti pidempään kuin olisin arvannut...
Ja se toinen olikin paljon jotain merkittävämpää. Nimittäin synnytys. Aloin miettiä myös siihen valmistautumista. Se olikin jotain aivan muuta. Otin lähtökohdaksi tunteiden käsittelyn niiden nielemisen sijaan. Kävin läpi paljon pelkojani ja oivalsin niiden taustoja. Kuvittelin ensiksi, että eniten pelkään kipua. Mutta kipupelko ei ollutkaan se juttu, vaan mahdollinen myötätunnottomuus ja tilanteessa yksin oleminen. Että ympärilläni olisi kovia ihmisiä, jotka tarkastelisivat tilannetta vain lääketieteellisesti ja että minun tuntemukseni jäisivät syrjään. Valmistauduin tästä näkökulmasta. Opettelin rentoutumista ja kuuntelemaan kehoni tuntemuksia ja tunteitani. Opettelin tuntemaan, mitkä liikkeet ja ajatukset auttavat ja etsimään ihmisistä halun auttaa minua. Opettelin tunnistamaan myötätuntoa ja puhumaan peloistani. Ja tämä kaikki toimi. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja koen edelleen, että ikään kuin synnyin uudelleen sillä hetkellä. Aloin kasvaa kohti leijonaemoa ja jätin toimistohiiren pelkoja taakseni.
Nämä kaksi kokemusta ovat antaneet minulle paljon. Olen molemmista ylpeä, vaikkakin synnytys on minulle tärkeämpi kokemus kuin ammattipiireissäni korostettu ammatillinen suoritus. Olen tarvinnut molemmat ymmärtääkseni asioita, enkä ole katkera burn outistani. Ilman sitä en ymmärtäisi yhtä paljon enkä voisi esimerkiksi ymmärtää muita samalla tavalla kuin nyt katselen maailmaa. Ja entä synnytys sitten.. Olen sinut joidenkin pelkojeni kanssa ja tiedän voittaneeni ne. Se, jos mikä, antaa minulle voimaa uskoa, että voin kohdata muitakin pelkojani.
Näissä molemmissa on heittäytymistä johonkin itselle tärkeään, täysillä ja vailla tietoa, kuinka siinä käy. En tiedä, miksi aloin ajatella näitä ja purkaa tuntemuksia sanoiksi, mutta uskon, että se selviää minulle ajallaan. Ehkä palaan näihin ajatuksiin myöhemmin ja haen samaa voimaa?
Voimaannuttavaa päivää myös sinulle!
Toinen liittyi ammatillisesti merkittävään tilanteeseen, johon piti valmistautua monta kuukautta etukäteen, jopa puoli vuotta. Tsemppasin itseäni paljon. Se oli vuonna 2011; kuuntelin paljon jääkiekkoon liitettyjä biisejä ja ajattelin olevani jääkiekkojoukkue ja tekeväni maaleja.. Kuuntelin eilen pari näistä biiseistä ja ensimmäisen kohdalla halusin oksentaa. Uskoisin, että se johtui siitä, että tavoitellessani tätä merkkipaalua jätin syrjään tunteeni ja tarpeitani. Pian tämän jälkeen kaaduinkin burn outiin. Tämä biisi toi mieleen sen, miten olen pystynyt toimimaan näin ja aivopesemään itseni tuolla tavalla. Itse koitos sujui hienosti vaikka olin aivan loppu. Toinen biiseistä kuvasi minulle palautumista; kuvittelin olevani ikään kuin toipunut koitoksesta, pitäneeni riittävästi lomaa ja olevani jälleen täysissä voimissa. Itkin, kun kuulin sen biisin, tämä palautuminen kesti pidempään kuin olisin arvannut...
Ja se toinen olikin paljon jotain merkittävämpää. Nimittäin synnytys. Aloin miettiä myös siihen valmistautumista. Se olikin jotain aivan muuta. Otin lähtökohdaksi tunteiden käsittelyn niiden nielemisen sijaan. Kävin läpi paljon pelkojani ja oivalsin niiden taustoja. Kuvittelin ensiksi, että eniten pelkään kipua. Mutta kipupelko ei ollutkaan se juttu, vaan mahdollinen myötätunnottomuus ja tilanteessa yksin oleminen. Että ympärilläni olisi kovia ihmisiä, jotka tarkastelisivat tilannetta vain lääketieteellisesti ja että minun tuntemukseni jäisivät syrjään. Valmistauduin tästä näkökulmasta. Opettelin rentoutumista ja kuuntelemaan kehoni tuntemuksia ja tunteitani. Opettelin tuntemaan, mitkä liikkeet ja ajatukset auttavat ja etsimään ihmisistä halun auttaa minua. Opettelin tunnistamaan myötätuntoa ja puhumaan peloistani. Ja tämä kaikki toimi. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja koen edelleen, että ikään kuin synnyin uudelleen sillä hetkellä. Aloin kasvaa kohti leijonaemoa ja jätin toimistohiiren pelkoja taakseni.
Nämä kaksi kokemusta ovat antaneet minulle paljon. Olen molemmista ylpeä, vaikkakin synnytys on minulle tärkeämpi kokemus kuin ammattipiireissäni korostettu ammatillinen suoritus. Olen tarvinnut molemmat ymmärtääkseni asioita, enkä ole katkera burn outistani. Ilman sitä en ymmärtäisi yhtä paljon enkä voisi esimerkiksi ymmärtää muita samalla tavalla kuin nyt katselen maailmaa. Ja entä synnytys sitten.. Olen sinut joidenkin pelkojeni kanssa ja tiedän voittaneeni ne. Se, jos mikä, antaa minulle voimaa uskoa, että voin kohdata muitakin pelkojani.
Näissä molemmissa on heittäytymistä johonkin itselle tärkeään, täysillä ja vailla tietoa, kuinka siinä käy. En tiedä, miksi aloin ajatella näitä ja purkaa tuntemuksia sanoiksi, mutta uskon, että se selviää minulle ajallaan. Ehkä palaan näihin ajatuksiin myöhemmin ja haen samaa voimaa?
Voimaannuttavaa päivää myös sinulle!
perjantai 1. elokuuta 2014
Ahdistavista ajatuksista irtipäästämistä
Tunnen, miten ahdistusta on taas nousemassa. Minun on mm. haastavampaa nukahtaa ja pienet asiat alkavat häiritä. Tämä on kuitenkin burn out -taustaisena minulle aika tavallista ja käytössäni on monipuolinen työkalupakki näihin tilanteisiin.
Yksi hyväksi kokemani kirja on ollut (ja on edelleenkin) Judith Orloffin Emotionaalinen vapaus. Se on auttanut minua saamaan oivalluksia tunteisiini liittyen ja tiedän, että tästäkin nousevasta ahdistuksesta voin päästä irti (en jätä sitä vellomaan sisälläni). Voin luottaa siihen, että tämäkin tunne tulee ajallaan pintaan käsiteltäväksi ja kerrottuaan asiansa se poistuu.
Etsin omaksi - ja myös teidän - iloksi kirjasta erään meditaatioharjoituksen.
Yksi hyväksi kokemani kirja on ollut (ja on edelleenkin) Judith Orloffin Emotionaalinen vapaus. Se on auttanut minua saamaan oivalluksia tunteisiini liittyen ja tiedän, että tästäkin nousevasta ahdistuksesta voin päästä irti (en jätä sitä vellomaan sisälläni). Voin luottaa siihen, että tämäkin tunne tulee ajallaan pintaan käsiteltäväksi ja kerrottuaan asiansa se poistuu.
Etsin omaksi - ja myös teidän - iloksi kirjasta erään meditaatioharjoituksen.
Vapauttava meditaatio; Nauti levollisuudesta
Uppoudu muutaman upean minuutin ajaksi tunteeseen siitä, että kaikki on täydellisen hyvin. Mitään ei tarvitse muuttaa tai tehdä. Kaikki, siis aivan kaikki, on täysin järjestyksessä. Vaikka elämässä on ylä- ja alamäkiä, sekin on täydellistä. Ei huolia tai paineita, vaan täydellinen rentoutuminen. Anna itsesi pehmetä ja sulaa tuohon nautinnolliseen tunteeseen.
On hyvä välillä kyseenalaistaa omia ajatuksia. Itselleni ainakin tulee ensin hetkellinen epäusko jo siinä, kun luen tätä. Sitten alan muokata ajatuksiani uuteen uskoon. Ajattelen, että kun toistan tällaista harjoitusta, alan murehtia pikkuhiljaa vähemmän sellaisia asioita, voita en voi muuttaa tai joihin en voi vaikuttaa:)
perjantai 25. heinäkuuta 2014
Tunteiden käsittelystä - näkökulmiä äitinä
Mitä hyötyä tästä tunteiden käsittelystä sitten on? Miksi hahmottaa
niitä eri tavoin ja miksi niistä pitäisi päästää esimerkiksi äitinä irti?
Voin reagoida vaistoillani sen sijaan että reagoisin
(negatiivisin) tuntein. Eli esimerkiksi kun vauvani väsyneenä tai eroahdistuksissaan känää (kitisee),
ja se alkaa ärsyttää minua.. Jos aina reagoin tähän ärsyyntyneen tunteen vallassa,
mitä opetan lapselleni? Jos esimerkiksi yritän olla huomioimatta tätä hänen
tunnettaan tai alan vähän harmistuneena rauhoittelemaan, rauhoittuuko vauva
unille mukavissa merkeissä? Uskon, että näin ei käy, vaan siirrän jotain tunnetta
pikkuhiljaa lapseen. Sillä, että reagoin joskus harmistuneesti, en usko olevan
merkitystä, vaan sillä, miten jokapäiväisessä elämässä reagoin. Jos pääsen tunteestani
jyvälle, voin reagoida rauhallisemmin ja auttaa vauvaa kenties oppimaan, että
unen tulossa ja nukahtamisessa ei ole mitään pelottavaa. Toivon ainakin voivani
tähän vaikuttaa, koska minulle uniongelmat ovat olleet jokapäiväistä elämää.
Toisekseen, sitä lakkaa arvioimasta, että onko vauva kiltti vai ei. Itseasiassa kysymys alkaa tuntua oudoltakin, kun sitä ajattelee, että vauvan itkujen ja muiden ilmaisujen takana ovat tunteet ja tarpeet, eikä se onko hän kiltti vai ”tuhma/vaativa”. Käytän myös sanaa tuhma, koska yleensä vastakohta jätetään leijumaan ilmaan kysyttäessä ”onko lapsi kiltti”. En usko, että vauva vielä puolivuotiaanakaan on tahallaan vaativampi, vaan että hänellä on omat tarpeensa ja että ilmaisuun vaikuttaa jo tämän ikäisenä, miten niihin on aiemmin vastattu. Toisin sanoen olisin huolissani, jos lapseni ei aktiivisesti ilmaisisi omia tarpeitaan. Sitä myös hyväksyy lapsensa sellaisena kuin on, eikä vain "kilttinä tyttönä".
Mieleeni tulee myös se, että elämään tulee lisää rakkautta, kun reagoi ymmärtäväisemmin ja rakastavammin sen sijaan, että olisi ärtynyt ja harmissaan. Ja onhan se myös sellainen asia, että sitä tulee hiljalleen takaisinkin:) Ja toki myös äitinä on koko ajan yhä parempi olla, kun vatvoo aina yhä vähemmän negatiivisia asioita mielessään:)
Toisekseen, sitä lakkaa arvioimasta, että onko vauva kiltti vai ei. Itseasiassa kysymys alkaa tuntua oudoltakin, kun sitä ajattelee, että vauvan itkujen ja muiden ilmaisujen takana ovat tunteet ja tarpeet, eikä se onko hän kiltti vai ”tuhma/vaativa”. Käytän myös sanaa tuhma, koska yleensä vastakohta jätetään leijumaan ilmaan kysyttäessä ”onko lapsi kiltti”. En usko, että vauva vielä puolivuotiaanakaan on tahallaan vaativampi, vaan että hänellä on omat tarpeensa ja että ilmaisuun vaikuttaa jo tämän ikäisenä, miten niihin on aiemmin vastattu. Toisin sanoen olisin huolissani, jos lapseni ei aktiivisesti ilmaisisi omia tarpeitaan. Sitä myös hyväksyy lapsensa sellaisena kuin on, eikä vain "kilttinä tyttönä".
Mieleeni tulee myös se, että elämään tulee lisää rakkautta, kun reagoi ymmärtäväisemmin ja rakastavammin sen sijaan, että olisi ärtynyt ja harmissaan. Ja onhan se myös sellainen asia, että sitä tulee hiljalleen takaisinkin:) Ja toki myös äitinä on koko ajan yhä parempi olla, kun vatvoo aina yhä vähemmän negatiivisia asioita mielessään:)
torstai 24. heinäkuuta 2014
Tunteet mielikuvina
Kuten jo kerroinkin, ajattelen tunteita toisinaan pilvinä. Toisinaan taas näen niitä muuten mielikuvina, esimerkiksi kiukusta tuli minulle viimeksi mielikuva nyrkkien takomisesta seinään. Ajattelen, että mielikuva kuvaa ikään kuin tunnetta ja sen voimaa, esimerkiksi tuossa kiukussa oli mukana myös turhautumista ja pettymystäkin. Minulle ei tule kuitenkaan tarvetta toimia tällä tavalla vaan ainoastaan näen tunteen toisella tapaa.
Pelkojen osalta minulle tulee välillä mieleen pieni tyttö, joka haluaa mennä piiloon esimerkiksi johonkin nurkkaan. Tämä tyttö ei ensin halunnut näyttäytyä, mutta on jo tullut rohkeammaksi. Ajattelen, että se on mielikuva sisäisestä minusta, ja että pääsen vähitellen lähemmäksi minääni, sitä kuka olen. Että ikään kuin opin luottamaan ja tukeutumaan itseeni. Että lopulta voin ottaa jopa tästä tytöstä kädestä kiinni ja astella yhdessä eteenpäin. Siihen taitaa kuitenkin olla vielä matkaa.
Saatan myös joskus jopa katsella muita samoin silmin. Joskus minulle on tullut jostakusta toisesta, ihan siis aikuisesta ihmisestä, mieleen pieni tyttö tai poika, joka pelkää esimerkiksi hylkäämistä tai torjuntaa (vaikka yrittäisi esittää juuri päinvastaista). Ajattelen, että taustani mahdollistaa tunteiden lähestymisen erillä tapaa, jo aika syvällisesti ja että näilläkin mielikuvilla on oma tarkoituksensa, ehkä ymmärtää ja suhtautua vähän ymmärtäväisemmin sekä itseeni että muihin.
Nämä kaikki eri tavat katsella tunteita, niin pilvinä, mielikuvina kuin väreinäkin, helpottavat minua päästämään niistä irti, sillä silloin tunne on selkeämpi, yksilöitävissä oleva ja jollain tavalla siitä on kai silloin päässyt riittävästi jyvälle - se on kertonut sen, mitä sen on tarvinnut.
Pelkojen osalta minulle tulee välillä mieleen pieni tyttö, joka haluaa mennä piiloon esimerkiksi johonkin nurkkaan. Tämä tyttö ei ensin halunnut näyttäytyä, mutta on jo tullut rohkeammaksi. Ajattelen, että se on mielikuva sisäisestä minusta, ja että pääsen vähitellen lähemmäksi minääni, sitä kuka olen. Että ikään kuin opin luottamaan ja tukeutumaan itseeni. Että lopulta voin ottaa jopa tästä tytöstä kädestä kiinni ja astella yhdessä eteenpäin. Siihen taitaa kuitenkin olla vielä matkaa.
Saatan myös joskus jopa katsella muita samoin silmin. Joskus minulle on tullut jostakusta toisesta, ihan siis aikuisesta ihmisestä, mieleen pieni tyttö tai poika, joka pelkää esimerkiksi hylkäämistä tai torjuntaa (vaikka yrittäisi esittää juuri päinvastaista). Ajattelen, että taustani mahdollistaa tunteiden lähestymisen erillä tapaa, jo aika syvällisesti ja että näilläkin mielikuvilla on oma tarkoituksensa, ehkä ymmärtää ja suhtautua vähän ymmärtäväisemmin sekä itseeni että muihin.
Nämä kaikki eri tavat katsella tunteita, niin pilvinä, mielikuvina kuin väreinäkin, helpottavat minua päästämään niistä irti, sillä silloin tunne on selkeämpi, yksilöitävissä oleva ja jollain tavalla siitä on kai silloin päässyt riittävästi jyvälle - se on kertonut sen, mitä sen on tarvinnut.
keskiviikko 23. heinäkuuta 2014
Taivaan katselu
Minulle on ollut hyödyksi raskaampien tunteiden käsittelyssä seuraava ajatus
Sinä olet taivas, et pilvet
Sinä olet valtameri, et aallot
Olet tarpeeksi suuri sisältämään kaikki kokemuksesi
Samalla tavalla kuin taivas voi sisältää pilvet
ja valtameri minkä tahansa aallon.
Hahmotan tunteitani toisinaan katsomalla taivaalle ja mietin niitä pilvinä. Monet murheet ja huolet tuntuvat suurilta, kun niitä katsoo läheltä, mutta pienenevät, kun niitä tarkastelee kauempaa. Voin myös ajatella keskellä raskaita tuntemuksia, miten niiden takana paistaa kuitenkin aurinko, se ei vain juuri nyt ole näkyvissä.
Joskus taas ennen ukkosta suututtaa ja päätä särkee - onkohan se jännä sattuma vai onkohan niillä jokin yhteys?
Kun minua jännittää jokin juttu ja mietin miten se menee, olen joskus nähnyt taivaalla sateenkaaren:) Se on tuonut rauhaa. Samoin kesken matkanteon on voinut sade lakata, kun olen miettinyt jotain tilannettani:) Panen niitä huumorintajuisesti merkille. Ajatuksilla ja uskolla voi olla suuri voima:)
Juuri tällä hetkellä taivas - ja myös mieleni - ovat melko seesteisiä:)
maanantai 21. heinäkuuta 2014
Irtipäästäminen negatiivisista tunteista
Tuntuuko sinulla välillä siltä, että ajatukset jauhavat
samaa negatiivista kierrettä? Jokin teema vain toistuu ja toistuu yhä
uudelleen? Oletko koskaan päättänyt, että nyt päästän siitä irti ja seuraavalla
kerralla tämä ei enää rasita minua?
Burn outista alkaen olen alkanut eri tavalla kiinnittää
huomiota tällaisiin kierteisiin ja päästää niistä irti… Omalla tavallani. Nyt
ajattelin jakaa tätä työkalupakkiani teille:)
Minulle negatiiviset tunteet näyttäytyvät monin tavoin. Ne
myös tuntuvat kehossani, voin nähdä ne ikään kuin väreinä, ja toki ne tuntuvat
tunteen tasolla ja ajatuksissa. Käsittelen näitä kaikkia eri tavoin;
Kehollisia tuntemuksia olen alkanut kuulostella enemmän.
Burn out opetti nimittäin sen, että keho on viisas, tämä kokemus tuntui kehossa
todella paljon (unettomuus, päänsärky, hartiasärky, hammassärky, vain muutamia
mainitakseni). Uskon, että tunteet, erityisesti niellyt sellaiset, jäävät
kehoon. Kun minulla on negatiivisia tunteita, kuuntelen kehoani ja yritän
kuulostella, missä se tuntuu. Ja sen jälkeen yritän antaa sen olla. Eli
esimerkiksi päänsärkyyn en välttämättä ota enää pilleriä, varsinkaan kun se liittyy
johonkin negatiiviseen tunteeseen. Juuri eilen minulla särki pää, mutta se
tuntui liittyvän tunteisiin ja päätin antaa sen olla, luotin vain, että se
menee ohi. Niin se menikin, yön aikana.
Mainitsin jo, että näen tunteet väreinä. Opettelin
mindfulness- taitoja burn outin jälkeen ja edelleen, kun minua esimerkiksi
ahdistaa, voin keskittyä olemaan läsnä kehossani, sulkemaan silmäni ja
tarkastelemaan oloani ikään kuin meditatiivisesti. Yleensä alan nähdä jotain
väriä/värejä. Myös tätä kautta hahmotan oloani ja tunnetta. Onko esimerkiksi värialue
kauempana (tunne vasta tulossa pintaan) vai olenko sen keskellä ja kuinka
voimakkaalta se tuntuu. Peilaan tätä tuntemaani tunteeseen. Ja tämänkin annan
olla vain.
Ja lopulta, se tunne. Se onkin vain osa kokonaisuutta, joka määrittelee, miltä keho tuntuu ja minkä sävyisiä ajatukset ovat. Tämänkin annan vain olla.Tunteet menevät ohi, ajallaan. Itken, jos itkettää, tunnen kiukkua, jos siltä tuntuu. Ja usein, jo huomenna, kaikki onkin toisin. Jenny Henriksson kirjoitti perjantain voimalauseessaan, että "Tänään on uusi päivä..". Niin se vain on:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)




