Olen monesti nähnyt erilaisilla keskustelusivuilla, blogeissa jne. aika tarkkaankin rytmitettyjä vauvan arkipäiviä ja ajattelin kertoa, millaista on elämä ilman kelloa ja aikatauluja. En tarkoita, että meillä ei olisi rutiineja, vaan sitä, että elämisen rytmi ja tapa suhtautua siihen on vain vähän erilainen.
Aamu alkaa ilman herätyskelloa. Heräämme, kun heräämme. Kello voi olla 7, 8 tai lähempänä yhdeksää. Koska olen täysimettänyt puoleen vuoteen, riittää vauvalle aamupalaksi rintamaito. Ei siis ole tarkkaa aamupala-aikaa heräämisen jälkeen. Sen sijaan meillä on puuro brunssina ensimmäisten aamutorkkujen jälkeen, jotka ovat silloin kun vauvaa väsyttää. Väsymyksen tiedän siitä, että vauvalle tulee tarve tulla lähelleni aamulla maailman (kodin) tutkimisen jälkeen.
Päivätorkut alkavat samalla tavalla väsymyksen tullessa, joustavasti 12-15 välillä, yllättävän usein klo 12 maissa. Kestävät sen, mitä on kestääkseen. Hän haluaa ja saa olla lähelläni torkkujensa ajan. Hän nukkuu usein vatsani päällä (virkkailen samalla). Nykyisin vauvani on jo innokas tutkimaan maailmaa, hän on nimittäin saanut kasvaa ja ollla sylissäni ja lähelläni ihan niin paljon kuin sitä tarvitsee. Hän konttailee ja katselee ja maistelee kaikkea. Hän syö myös välipalan ja lounaan, ajankohdat riippuvat mm. torkuista. Vauvani syö sormiruokia, eli sen verran kuin kulloinkin haluaa, välillä vähemmän ja välillä enemmän, mikä osaltaan helpottaa kellotta elämistä.
Nyt joku voi ajatella, että kamalaa, kun vauvaa pidetään nälässä. Ehei, tunnistan kyllä nälän ilmaisut. Suhtaudun vain niin, että rintamaito on edelleen pääravinto (jota syödään kun on nälkä), ja kiinteät ovat maistelua ja tutustumista ruokaan niin kauan, kunnes hän päättää ottaa sen pääravinnokseen. Niitä saa kyllä syödä ihan niin paljon ja niin kauan kuin huvittaa, mutta en pakota tai maanittele:) Kasvua ei ole missään vaiheessa tarvinnut murehtia, kasvaa nätisti käyrillä. Ei ole siis tarvinnut ihmetellä, syökö tarpeeksi vai ei.
Kun käymme jossain, ajoitan lähdön usein siihen, että vauvani on syönyt hyvin (rintamaitoa). Näin voimme ajaella rauhassa ja hän voi ottaa ajomatkan aikana torkut. Olen toiminut alusta asti näim, autoilu on sujunut varsin mukavasti, huutoja on ollut ihan yksittäisiä kertoja. Tottakai joskus on aikatauluja, ja kyllä, pystyn elämään myös kellon kanssa:) Mutta en halua yhtään enempää kuin on pakko..
Ja kyllä, imetän myös joidenkin kauhistukseksi edelleen öisin ja uskon, että vauvani lopettaa sen itse kun on valmis. Tuskinpa hän sitä enää teini-ikäisenä tekee:) Nukumme perhepedissä ja olen tehnyt sitä kautta imetyksen niin helpoksi kuin suinkin. Vauvani muuten nukkuukin sitten useimmiten 12 tunnin yöunet:)
Elän siis aika symbioosisessa suhteessa vauvani kanssa. Se on ollut minulle se juttu. Toki tarvitsen välillä hengähdystauon ja yritän huolehtia siitä, että sen myös saan:)
sunnuntai 31. elokuuta 2014
torstai 28. elokuuta 2014
Muistikirjan tasku
Tiedättehän, kuinka vaikeaa muistikirjaa ja kyniä on välillä kuljettaa mukana? Paperit menevät ryttyyn, kun se on jossain laukun pohjalla ja kyniä ei koskaan löydy... Ja jos on eri teemaisia muistikirjoja, niin se, mitä jollain hetkellä tarvitsee, onkin taas kotona. Niinpä. Tällä kertaa kokeilen ratkaista oman muistikirjaongelman seuraavalla ratkaisulla..
Tein kansion väliin muistikirjalle ja kynillle oman taskun, niin ne kulkevat aina mukana (kunhan kansio sattuu mukaan) :)
Aiemmat muistikirja- ja muut säilytysratkaisut löytyvät täältä.
Tein kansion väliin muistikirjalle ja kynillle oman taskun, niin ne kulkevat aina mukana (kunhan kansio sattuu mukaan) :)
Aiemmat muistikirja- ja muut säilytysratkaisut löytyvät täältä.
keskiviikko 27. elokuuta 2014
Harmistuksen kääntäminen iloa tuottavaksi
Kerroin eilen, miten vauvan takertuminen torkkujen aikana on harmittanut minua... Miten on ollut tunnetta, että mitään ei saa tehtyä ja että olen kokenut sen luovuutta rajoittavaksi. Mutta että sitten sain idean. Hyväksyin siis tilanteen, että no, nyt on tällainen vaihe ja että tässä ollaan. Lueskelin kirjoja. Muun muassa tätä Tine Solheimin aika luovaa kirjaa, jossa yhdistetään neule-, virkkuu- ja ompelujuttuja saaden ihania, inspiroivia vaatteita ja muita töitä:)
Sitten keksin, että no, torkkuasennossakin voin virkata! Ja, että kirjassa olisi "sopiva ohje" jota en suoraan soveltaisi, koska lähtötilanne on jo erinäköinen..
Ohje:
Lähtötilanne:
Eli minulla oli keskeneräinen työ, joka muodostaa suorakulmion. Siitä pitäisi saada ympyrä.. Ja mielestäni ympyrä on alkanut jo hahmottumaan:)
Nyt minulla on syy odottaa vauvan läheisyystorkkuja:) Oikein sormet syyhyävät, että pääsen taas tämän kimppuun:)
Sitten keksin, että no, torkkuasennossakin voin virkata! Ja, että kirjassa olisi "sopiva ohje" jota en suoraan soveltaisi, koska lähtötilanne on jo erinäköinen..
Ohje:
Lähtötilanne:
Eli minulla oli keskeneräinen työ, joka muodostaa suorakulmion. Siitä pitäisi saada ympyrä.. Ja mielestäni ympyrä on alkanut jo hahmottumaan:)
Nyt minulla on syy odottaa vauvan läheisyystorkkuja:) Oikein sormet syyhyävät, että pääsen taas tämän kimppuun:)
tiistai 26. elokuuta 2014
Arjesta
Arki on helposti jotain muuta kuin mitä toivoo sen olevan. Ajattelin taannoin aloittaa syksyn arkeni luovasti, inspiroivasti ja läsnäolevasti. Kuinka sitten kävikään? Aloin märehtiä, kun alkoi tuntua siltä, että aikaa luoville hetkille ei tunnukaan löytyvän.. Vauva alkoi eroahdistuksissaan takertua enemmän kiinni ja esimerkiksi torkkujen aikana ei tuntunut ehtivän tekemään mitään luovaa. Mutta, onko luovuus sitä, että pysähtyy märehtimään tätä tilannetta lopun ikää? Ei, ratkaisu voi löytyä kulman takana, jos sille antaa tilaa...
Halusin käyttää aikaa ompeluun. Jostain kumman syystä. Tai kirjoittamiseen. Mutta, miksi ei voisi tehdä jotain muuta, jos nämä eivät suju? Sitä siis jumiutuu johonkin vaihtoehtoon ja pärrää, kun muka mitään ei voi tehdä... Nyt kaivoin torkkupaikan viereen lankaa, virkkuukoukun ja "ohjeen". Kirjoitin "ohjeen" koska se on vain henkinen tuki, ajattelin toteuttaa virkkuutyön vähän luovemmin kuin mitä ohjeessa on...
Samoin inspiraatio oli hetken jäässä. Annoin sen olla. Ei sitten ommella, jos ei siltä tunnu. En pakota luovuutta tulemaan vaan ideoita tulee kun on tullakseen. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan, kun tekstiä alkaa muodostua päähäni. Että on tarve kirjoittaa se ylös. Ja hups, se onkin valmis. Luotan alitajuntaani ja intuitiooni, mistä teksti sitten tuleekin:)
Läsnäolonkin kanssa alkoi olla vähän haastetta. Kun on harmissaan, ei oikein yhteys itseensäkään suju. Mutta olen sitkeästi yrittänyt ja saanut yhä uudelleen yhteyden palautettua. Läsnäolevana kun asiat sujuvat paremmin, vähän kuin itsestään. Tilanteet tulevat ja menevät, ne eivät niinkään harmita, ja sitä tietää paremmin miten toimia:)
Halusin käyttää aikaa ompeluun. Jostain kumman syystä. Tai kirjoittamiseen. Mutta, miksi ei voisi tehdä jotain muuta, jos nämä eivät suju? Sitä siis jumiutuu johonkin vaihtoehtoon ja pärrää, kun muka mitään ei voi tehdä... Nyt kaivoin torkkupaikan viereen lankaa, virkkuukoukun ja "ohjeen". Kirjoitin "ohjeen" koska se on vain henkinen tuki, ajattelin toteuttaa virkkuutyön vähän luovemmin kuin mitä ohjeessa on...
Samoin inspiraatio oli hetken jäässä. Annoin sen olla. Ei sitten ommella, jos ei siltä tunnu. En pakota luovuutta tulemaan vaan ideoita tulee kun on tullakseen. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan, kun tekstiä alkaa muodostua päähäni. Että on tarve kirjoittaa se ylös. Ja hups, se onkin valmis. Luotan alitajuntaani ja intuitiooni, mistä teksti sitten tuleekin:)
Läsnäolonkin kanssa alkoi olla vähän haastetta. Kun on harmissaan, ei oikein yhteys itseensäkään suju. Mutta olen sitkeästi yrittänyt ja saanut yhä uudelleen yhteyden palautettua. Läsnäolevana kun asiat sujuvat paremmin, vähän kuin itsestään. Tilanteet tulevat ja menevät, ne eivät niinkään harmita, ja sitä tietää paremmin miten toimia:)
sunnuntai 24. elokuuta 2014
torstai 21. elokuuta 2014
Sisäinen tuli
Näin viime yönä unta tulesta. Taisin leikitellä sillä ja jotain pientä syttyi tuleen. Se ei ollut pelottava uni, vaan ennemminkin leikittelevä, olin hyvällä tuulella herätessäni. En ole ennen nähnyt tulesta tällä tavalla unta. Eräässä painajaisessa tuli on ollut pelottavana elementtinä, enkä ole juurikaan kokenut sitä esimerkiksi inspiroivaksi, vaikka olenkin joskus katsellut ja kuunnellut takkatulen ritinää.
Uneni herätti minut ajattelemaan omaa sisäistä tultani. Ajattelen, että se on syttymässä. Koen sen liittyvän luovuuteen, inspiraatioon, intohimoon, siihen, mikä antaa elämässä draivia, tahtoa mennä vaikka läpi harmaan kiven. Olen kyllä halutessani sitkeä ja päättäväinen ja koen menneenikin vaikka läpi harmaan kiven, mutta ilman sitä tulta, olen kuvitellut haluavani jotain (opiskelu- ja työmielessä), mutta se veikin minut ojasta allikkoon. Ei se ihan huono juttu ollut, oli ihan hyvä tehdä mutka burn outin kautta.
Mutta nyt minulla on jotenkin erilainen tunne. Mielessäni on asioita, jotka antavat minulle itseluottamusta ja innostusta, vaikka niihin sisältyy haastetta. Mietin, pystynkö? Pieni sisäinen minäni epäröi. Muut voisivat sanoa, että ei kannata. Lannistaa. En kysy muilta, koen, että voin päättää itse, luottaa vaistooni.
Tästä tulikin mieleeni, että olen alkanut lukea erästä kirjaa. Teen siitä poikkeuksellisesti blogikirjoituksen, jota täydentelen pikkuhiljaa ja laitan sen liikkeelle yhtä aikaa tämän postauksen kanssa. Kerron teille, mitä kokemuksia tämä kirja minulle antaa.
Uskon, että nämä positiiviset mielikuvat johdattavat minua eteenpäin ja että uneni liittyy luomisen heräämiseen. Että voin ottaa tilanteen vastaan sellaisena kuin tulee ja uskoa, että voimani ja taitoni riittävät siihen. Saatan oppia uusia asioita ja nauttia siitä mihin olen ehkä ryhtymässä. Lisäksi mielessäni on ajatus, että voin kasvaa pienin askelin (heti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea) :)
Uneni herätti minut ajattelemaan omaa sisäistä tultani. Ajattelen, että se on syttymässä. Koen sen liittyvän luovuuteen, inspiraatioon, intohimoon, siihen, mikä antaa elämässä draivia, tahtoa mennä vaikka läpi harmaan kiven. Olen kyllä halutessani sitkeä ja päättäväinen ja koen menneenikin vaikka läpi harmaan kiven, mutta ilman sitä tulta, olen kuvitellut haluavani jotain (opiskelu- ja työmielessä), mutta se veikin minut ojasta allikkoon. Ei se ihan huono juttu ollut, oli ihan hyvä tehdä mutka burn outin kautta.
Mutta nyt minulla on jotenkin erilainen tunne. Mielessäni on asioita, jotka antavat minulle itseluottamusta ja innostusta, vaikka niihin sisältyy haastetta. Mietin, pystynkö? Pieni sisäinen minäni epäröi. Muut voisivat sanoa, että ei kannata. Lannistaa. En kysy muilta, koen, että voin päättää itse, luottaa vaistooni.
Tästä tulikin mieleeni, että olen alkanut lukea erästä kirjaa. Teen siitä poikkeuksellisesti blogikirjoituksen, jota täydentelen pikkuhiljaa ja laitan sen liikkeelle yhtä aikaa tämän postauksen kanssa. Kerron teille, mitä kokemuksia tämä kirja minulle antaa.
Uskon, että nämä positiiviset mielikuvat johdattavat minua eteenpäin ja että uneni liittyy luomisen heräämiseen. Että voin ottaa tilanteen vastaan sellaisena kuin tulee ja uskoa, että voimani ja taitoni riittävät siihen. Saatan oppia uusia asioita ja nauttia siitä mihin olen ehkä ryhtymässä. Lisäksi mielessäni on ajatus, että voin kasvaa pienin askelin (heti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea) :)
Naiset jotka kulkevat susien kanssa
Aion kirjoitella tämän postauksen vähän poikkeuksellisesti - osissa. Kyseessä on siis kirja, jota parhaillaan luen. Se kertoo inspiroivasti tarinoita naisista ja tulkitsee naisen psyyken vaistonvaraista osaa. Takakannen mukaan
Miksi tästä kirjasta voisi olla hyötyä juuri minulle? Lausahdus, johon pysähdyin tämän kysymyksen tiimoilta oli seuraava
Luin eilen tarinaa luita keräävästä naisesta, La Lobasta. En ymmärtänyt tarinaa, mutta onneksi se selitettiin auki (kuten myös muut tarinat selitetään). Erityisesti pysähdyin ajattelemaan, miten hänen kerrotaan olevan elämää ylläpitävä voima; miten hän on se, jonka puoleen on käännyttävä, kun jokin on kadoksissa. Kirjassa kuvaillaan, että hän asuu lantion syrjässä, puoliksi luovassa tulessa, puoliksi sen ulkopuolella. Täällä ilmeisesti sijaitsevat pienimmät ja suurimmat ideat odottamassa, että mielemme ja toimintamme toteuttaisivat ne. Nainen kuvataan kaksi miljoonaa vuotta vanhaksi ja että hänen puoleensa voi kääntyä, hänen kanssaan voi keskustella ja häntä voi kuunnella.
No, kokeilunhaluinen kun olen ja minulla sattui olemaan sopivasti mielessäni kysymys, niin yritin sitten mielessäni ottaa yhteyttä tähän vanhaan viisaaseen sisäiseen villinaiseeni. Yritin kysyä, että mitä teen erään kysymyksen kanssa. Tilanne on tarkemmin pohdittu seuraavassa blogitekstissä, mutta lyhykäisyydessään sain unen tulesta ja mieleeni tulvi positiivisia mielikuvia tilanteesta. Näin ollen koin vastauksen olevan kyllä, ja että tämä tilanne johtaa minua jollain tavalla luovuuteni ja inspiraation äärelle.
Täydennetty 23.9.
Kirjoittelin maskuliiniseen puoleeni liittyvistä havainnoistani täällä. Kirjassa asiasta kerrottiin tarinalla, jossa naisen veljet saapuivat puolustamaan häntä, kun hän heitä eniten tarvitsi. Lisäksi kerrotaan esimerkiksi, että mitä voimakkaampi ja suurempi animus (vastakkaisen sukupuolen olemus, silta sisäisten ajatusten ja tunteen maailman ja ulkoisen maailman välillä) on, sitä paremmin, helpommin ja tyylillä nainen ilmentää ideoitaan ja luovaa työtään ulkoisessa maailmassa konkreettisella tavalla. Naisella, onka animus on kehittymätön, on paljon ideoita ja ajatuksia, mutta hän ei pysty toteuttamaan niitä ulkoisessa todellisuudessa. Häneltä jää aina kesken loistavien ideoidensa järjestäminen tai niiden toteuttaminen.
7.10.
Kirjoittelin juuri kiltteyden ansaan liittyvistä unistani.
Kirjassa tähän teemaan liittyen puhutaan myös ansoista; Tarinassa tyttö kokee kullatut vaunut ja rikaan elämän houkuttelevaksi, suostuu vanhan naisen mukaan ja menettää samalla elämäntyylinsä. Pitää alistua olemaan hiljaa, puhumaan vain pyydettäessä ja paikoillaan.
Tulkinnan mukaan "yksi vahingollisimmista hyökkäyksistä villiä itseään kohtaan on tulla ohjatuksi käyttäytymään kunnolla vihjaamalla, että siitä seuraa (ehkä) palkinto. Vaikka tällä menetelmällä saattaa väliaikaisesti saada kaksivuotiaan siivoamaan huoneensa (ei leikkiä ennen kuin on vuode sijattu), se ei koskaan voi toimia elävän naisen kanssa. Vaikka johdonmukaisuus, vaiheiden seuraaminen ja järjestys ovat kaikki tärkeitä luovan elämän toteuttamisessa, vanhan naisen määräys "olla kunnolla" tappaa kaikki kasvun mahdollisuudet".
Niinpä kirjassa puhutaan leikin ja vaiston puolesta.
17.10.
Unet uhkaavasta miehestä
Kirjan mukaan tällaiset unet voivat merkitä useampaakin asiaa, mutta yksi tulkinnoista (jonka koen sopivan itselleni) on, että "unta näkevä nainen on juuri löytänyt, tai löytämäisillään, ja alkamassa vapauttaa unohdettua ja kahlitsevaa psyyken toimintoa." ... "Naisten unien uhkaavaa mies ilmaantuu paikalle, kun initiaation hetki on koittanut - kun tapahtuu psyykkinen siirtyminen tietämisen ja käyttäytymisen tasolle. Ja riippumatta siitä, miten vanhaksi nainen elää, kuinka monta vuotta kuluu, häntä odottavat yhä uudet iät, vaiheet ja "ensimmäiset kerrat".
Kirjassa kerrotaan "saalistajasta", jonka olemassaoloon nainen herää ja annetaan sille monta tulkintaa. Uhkaavia tekijöitä voi olla kulttuurissa, perheessä, kuin vaikkapa uskonnossakin.
Itse havahduin "kiltteyden ansaan" ja tunteeni ja puolustuskykyni sitä vastaan ovat heränneet uudella tavalla.
Jatkuu myöhemmin...
Jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta. Tämä voima on villinainen, kesyttämätön vaistonvarainen olemus, joka on luonnollinen osa terveen naisen psyykettä.Aion kirjoitella tähän postaukseeni lainauksia kirjasta, jotka inspiroivat minua sekä havaintojani omien ajatusteni muutoksista; esimerkiksi unia, uutta ymmärrystä ja muutosprosessia ylipäätään.
Miksi tästä kirjasta voisi olla hyötyä juuri minulle? Lausahdus, johon pysähdyin tämän kysymyksen tiimoilta oli seuraava
Kun nainen vahvistaa suhdettaan villiin olemukseen, hän saa lahjaksi pysyvän, sisäisen tarkkailijan, tietäjän, näkijän, oraakkelin, innoittajan, vaiston, luojan, keksijän ja kuuntelijan, joka ohjaa, suosittelee ja kannustaa elämään täydesti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Kun nainen on läheinen tämän olemuksen kanssa, se säteilee heistä. Tämä villi opettaja, villi äiti, villi opastaja tukee heidän sisäistä ja ulkoista elämäänsä tapahtui mitä tahansa.Ajattelen, että tämä on juuri oikea kirja minulle. Toimistohiirestä Leijonaemoksi - osa kasvunprosessia, joka on menossa parhaillaan ja johon se niin luonnollisena osana sopii:)
Luin eilen tarinaa luita keräävästä naisesta, La Lobasta. En ymmärtänyt tarinaa, mutta onneksi se selitettiin auki (kuten myös muut tarinat selitetään). Erityisesti pysähdyin ajattelemaan, miten hänen kerrotaan olevan elämää ylläpitävä voima; miten hän on se, jonka puoleen on käännyttävä, kun jokin on kadoksissa. Kirjassa kuvaillaan, että hän asuu lantion syrjässä, puoliksi luovassa tulessa, puoliksi sen ulkopuolella. Täällä ilmeisesti sijaitsevat pienimmät ja suurimmat ideat odottamassa, että mielemme ja toimintamme toteuttaisivat ne. Nainen kuvataan kaksi miljoonaa vuotta vanhaksi ja että hänen puoleensa voi kääntyä, hänen kanssaan voi keskustella ja häntä voi kuunnella.
No, kokeilunhaluinen kun olen ja minulla sattui olemaan sopivasti mielessäni kysymys, niin yritin sitten mielessäni ottaa yhteyttä tähän vanhaan viisaaseen sisäiseen villinaiseeni. Yritin kysyä, että mitä teen erään kysymyksen kanssa. Tilanne on tarkemmin pohdittu seuraavassa blogitekstissä, mutta lyhykäisyydessään sain unen tulesta ja mieleeni tulvi positiivisia mielikuvia tilanteesta. Näin ollen koin vastauksen olevan kyllä, ja että tämä tilanne johtaa minua jollain tavalla luovuuteni ja inspiraation äärelle.
Täydennetty 23.9.
Kirjoittelin maskuliiniseen puoleeni liittyvistä havainnoistani täällä. Kirjassa asiasta kerrottiin tarinalla, jossa naisen veljet saapuivat puolustamaan häntä, kun hän heitä eniten tarvitsi. Lisäksi kerrotaan esimerkiksi, että mitä voimakkaampi ja suurempi animus (vastakkaisen sukupuolen olemus, silta sisäisten ajatusten ja tunteen maailman ja ulkoisen maailman välillä) on, sitä paremmin, helpommin ja tyylillä nainen ilmentää ideoitaan ja luovaa työtään ulkoisessa maailmassa konkreettisella tavalla. Naisella, onka animus on kehittymätön, on paljon ideoita ja ajatuksia, mutta hän ei pysty toteuttamaan niitä ulkoisessa todellisuudessa. Häneltä jää aina kesken loistavien ideoidensa järjestäminen tai niiden toteuttaminen.
7.10.
Kirjoittelin juuri kiltteyden ansaan liittyvistä unistani.
Kirjassa tähän teemaan liittyen puhutaan myös ansoista; Tarinassa tyttö kokee kullatut vaunut ja rikaan elämän houkuttelevaksi, suostuu vanhan naisen mukaan ja menettää samalla elämäntyylinsä. Pitää alistua olemaan hiljaa, puhumaan vain pyydettäessä ja paikoillaan.
Tulkinnan mukaan "yksi vahingollisimmista hyökkäyksistä villiä itseään kohtaan on tulla ohjatuksi käyttäytymään kunnolla vihjaamalla, että siitä seuraa (ehkä) palkinto. Vaikka tällä menetelmällä saattaa väliaikaisesti saada kaksivuotiaan siivoamaan huoneensa (ei leikkiä ennen kuin on vuode sijattu), se ei koskaan voi toimia elävän naisen kanssa. Vaikka johdonmukaisuus, vaiheiden seuraaminen ja järjestys ovat kaikki tärkeitä luovan elämän toteuttamisessa, vanhan naisen määräys "olla kunnolla" tappaa kaikki kasvun mahdollisuudet".
Niinpä kirjassa puhutaan leikin ja vaiston puolesta.
17.10.
Unet uhkaavasta miehestä
Kirjan mukaan tällaiset unet voivat merkitä useampaakin asiaa, mutta yksi tulkinnoista (jonka koen sopivan itselleni) on, että "unta näkevä nainen on juuri löytänyt, tai löytämäisillään, ja alkamassa vapauttaa unohdettua ja kahlitsevaa psyyken toimintoa." ... "Naisten unien uhkaavaa mies ilmaantuu paikalle, kun initiaation hetki on koittanut - kun tapahtuu psyykkinen siirtyminen tietämisen ja käyttäytymisen tasolle. Ja riippumatta siitä, miten vanhaksi nainen elää, kuinka monta vuotta kuluu, häntä odottavat yhä uudet iät, vaiheet ja "ensimmäiset kerrat".
Kirjassa kerrotaan "saalistajasta", jonka olemassaoloon nainen herää ja annetaan sille monta tulkintaa. Uhkaavia tekijöitä voi olla kulttuurissa, perheessä, kuin vaikkapa uskonnossakin.
Itse havahduin "kiltteyden ansaan" ja tunteeni ja puolustuskykyni sitä vastaan ovat heränneet uudella tavalla.
Jatkuu myöhemmin...
tiistai 19. elokuuta 2014
Syötyjä sanoja
Taikasaappaat -blogin Heli kertoi saamaansa haasteeseen liittyen syömistään sanoista ja aloitin miettimään omiani... Olenhan minäkin periaatteen ihminen, mutta koen itseni myös joustavaksi. Löytäisinkö sellaisia, jotka olen syönyt?
Nii'in, minähän olen ollut uraihminen. Äkkiä vain takaisin töihin, ettei opittu tieto unohdu ja urapolku katkea. On ollut kiire, kiire ja kiire, enkä ole silloin osannut muuta kuvitella. Ja hups, sitten suunnittelen jääväni hoitovapaalle siksi kolmeksi vuodeksi, kun tämä aika onkin tärkeintä elämässä:) Ei ole kiire, on myös aikaa olla vain.
Entä sitten musiikki... Mitään klassistahan en sitten kuuntele. Se on jotain hirveää.. Tylsää ja siitä ei saa mitään irti (muisto ala-asteelta). Kuuntelin vuoden ajan tauotta autossa klassista musiikkia ja ennen sitä uusklassista Secret Gardenia (Youtube-linkki). Myöskään mitään hiphop-rytmejä ei voi kuunnella. Siis jotain teinimusaa... Nolotti, kun ostin Cheekin levyn ensimmäistä kertaa, itselleni, kun olin ihastunut sen biiseihin Vain elämää -sarjan tiimoilta:) No, enää ei nolota, kaikki tutut tietävät, että pidän sen musiikista ja oon käynyt keikoillakin:) Ja musta Äärirajoille on ihana biisi. Musavideossa on upeat maisemat ja hyvä sanoitus. Se myös antaa mulle jotain draivia, suuntaa. Suljen silmät, kuvittelen et lennän, mun täytyy luottaa, ja antaa vain mennä...
Joo, ja en osaa juosta - kuvitelma.. Se on liian rankkaa, en tykkää, tulee paha olo. Oon muuten juossut 10 kilometriä tapahtumassa ja nauttinut siitä:) Juuri nyt en pysty, mutta tiedän, että jos alan treenata, pystyn siihen kyllä uudelleenkin.
Filosofia eo ole mun juttu. Sitä ei voi ymmärtää eikä siitä voi olla kiinnostunut. Mitään kukkahattuprofessoreita en kuuntele, ne eivät voi tietää mistään mitään... Kunnes kuuntelin Esa Saarista ja kävin Pafoksella Tulenkantajissa muutamia vuosia sitten. Se osui osuvaan ajankohtaan, ajatukseni olivat murrosvaiheen alussa ja sieltä on tullut monia ajatuksen siemeniä, jotka ovat alkaneet hiljalleen elää omaa elämäänsä sen jälkeen.
Olen myös kuvitellut käyttäväni lasten soseruokia, heti kun niitä vaan voi käyttää. Nehän ovat niin näppäriä. Toisin kävi, täysimetin puoleen vuoteen asti, enkä ole sen jälkeenkään ollut niistä kovin innostunut vaan päätynyt ennemminkin sormiruokiin:)
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, olen melkein aina kuvitellut olevani todella kipuherkkä ja -pelkoinen. Silti, omasta tahdostani, synnytin ilman epiduraalia ja koin, silloinkin, etten sitä tarvinnut. Synnyttäminen oli minulle voimaannuttava kokemus ja pääsin lähelle sisäistä luolanaistani:)
Mitä tästä voisi sanoa? On hyvä antaa itselleen tilaa elää ja muuttua. En ole enää sama ihminen kuin olin muutama vuosi sitten. Ja uskon kehittyväni edelleen seuraavienkin vuosien aikana ja ajattelevani samalla tavalla jälleen uudelleenkin:) Muutos voi tapahtua hiljaksiin arjen mukana, niin se ainakin itselleni on tapahtunut:)
Nii'in, minähän olen ollut uraihminen. Äkkiä vain takaisin töihin, ettei opittu tieto unohdu ja urapolku katkea. On ollut kiire, kiire ja kiire, enkä ole silloin osannut muuta kuvitella. Ja hups, sitten suunnittelen jääväni hoitovapaalle siksi kolmeksi vuodeksi, kun tämä aika onkin tärkeintä elämässä:) Ei ole kiire, on myös aikaa olla vain.
Entä sitten musiikki... Mitään klassistahan en sitten kuuntele. Se on jotain hirveää.. Tylsää ja siitä ei saa mitään irti (muisto ala-asteelta). Kuuntelin vuoden ajan tauotta autossa klassista musiikkia ja ennen sitä uusklassista Secret Gardenia (Youtube-linkki). Myöskään mitään hiphop-rytmejä ei voi kuunnella. Siis jotain teinimusaa... Nolotti, kun ostin Cheekin levyn ensimmäistä kertaa, itselleni, kun olin ihastunut sen biiseihin Vain elämää -sarjan tiimoilta:) No, enää ei nolota, kaikki tutut tietävät, että pidän sen musiikista ja oon käynyt keikoillakin:) Ja musta Äärirajoille on ihana biisi. Musavideossa on upeat maisemat ja hyvä sanoitus. Se myös antaa mulle jotain draivia, suuntaa. Suljen silmät, kuvittelen et lennän, mun täytyy luottaa, ja antaa vain mennä...
Joo, ja en osaa juosta - kuvitelma.. Se on liian rankkaa, en tykkää, tulee paha olo. Oon muuten juossut 10 kilometriä tapahtumassa ja nauttinut siitä:) Juuri nyt en pysty, mutta tiedän, että jos alan treenata, pystyn siihen kyllä uudelleenkin.
Filosofia eo ole mun juttu. Sitä ei voi ymmärtää eikä siitä voi olla kiinnostunut. Mitään kukkahattuprofessoreita en kuuntele, ne eivät voi tietää mistään mitään... Kunnes kuuntelin Esa Saarista ja kävin Pafoksella Tulenkantajissa muutamia vuosia sitten. Se osui osuvaan ajankohtaan, ajatukseni olivat murrosvaiheen alussa ja sieltä on tullut monia ajatuksen siemeniä, jotka ovat alkaneet hiljalleen elää omaa elämäänsä sen jälkeen.
Olen myös kuvitellut käyttäväni lasten soseruokia, heti kun niitä vaan voi käyttää. Nehän ovat niin näppäriä. Toisin kävi, täysimetin puoleen vuoteen asti, enkä ole sen jälkeenkään ollut niistä kovin innostunut vaan päätynyt ennemminkin sormiruokiin:)
Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, olen melkein aina kuvitellut olevani todella kipuherkkä ja -pelkoinen. Silti, omasta tahdostani, synnytin ilman epiduraalia ja koin, silloinkin, etten sitä tarvinnut. Synnyttäminen oli minulle voimaannuttava kokemus ja pääsin lähelle sisäistä luolanaistani:)
Mitä tästä voisi sanoa? On hyvä antaa itselleen tilaa elää ja muuttua. En ole enää sama ihminen kuin olin muutama vuosi sitten. Ja uskon kehittyväni edelleen seuraavienkin vuosien aikana ja ajattelevani samalla tavalla jälleen uudelleenkin:) Muutos voi tapahtua hiljaksiin arjen mukana, niin se ainakin itselleni on tapahtunut:)
maanantai 18. elokuuta 2014
Omaa aikaa.. ja kuinkas sitten kävikään
Olen jonkin aikaa huomannut, että kaipaan hetkittäin omaa aikaa. Mutta minulla ei ole ollut ajatustakaan siitä, mihin haluaisin sen käyttää, joten olen antanut ajatuksen hautua...
Sitten lauantaina, vihdoin, sain idean siitä, että nyt voisin haluta käydä lenkillä. Sovitin juoksuvaatteita (kyllä, minulla on tosiaan sellaiset) ja totesin niiden sopivan! Siis riittävän hyvin niin, että kehtaan mennä niiden kanssa ainakin metsäpoluilla:) Ja mehän asutaan melko luonnon keskellä, joten..
Seuraavana päivänä, heti aamulla, pyysin puolisoa olemaan lapsen kanssa ja kävin lenkillä:) Tämä on hehkutusta siksikin, että synnytyksen jälkeen en ole kertaakaan käynyt (tai edes halunnut käydä) lenkillä yksin ja vieläpä niin että haluaisin kokeilla juosta:) Oli upea ilma, ei liian kuuma, taivas oli melkein pilvetön ja luonto hiljainen. Kävelin lämmittelyksi, venyttelin, ja otin joitakin spurtteja (tuntui keuhkoissa, halusin kokeilla pääsenkö kovaa..). Kävelin ja hölkkäilin takaisin. Se oli ihanaa!! Nautin ilmasta, juoksuhetkestä ja siitä että ajatukset eivät meuhkanneet:) Oli hiljaista.
Tulin kotiin, kaikki oli kunnossa, sain rauhassa syödä aamupalaa ja käydä suihkussa. Tässä kohtaa voisi olla täysi härdelli päällä, mutta aamu on hyvää aikaa (en unelmoi iltalenkeistä tämänkään vuoksi).
Mutta... Taitaa olla syynsä miksi olisi hyvä aloittaa varovasti. Ehei, tämä ei niinkään ottanut jälkojeni päälle, ei. Vaan hartiani menivät täysin juntturaan.. Ne olivat illalla aivan jumissa, päätä särki, aivan karmea olo. En olisi arvannut, että liikunnan harrastamattomuus tuo tällaisia vaikutuksia... Mutta jotain hyvääkin, vaikka olo oli kehno. Sain uuden tilaisuuden harjoitella kivun kanssa toimimista, harjoitusta jotain kuvailin aiemmin... Se ei tällä kertaa helpottanut heti, mutta yön jälkeen oloni on jo aika hyvä. Pieni päänsäryn vire on välillä, mutta se suuri jomotus onneksi hävisi:)
Sitten lauantaina, vihdoin, sain idean siitä, että nyt voisin haluta käydä lenkillä. Sovitin juoksuvaatteita (kyllä, minulla on tosiaan sellaiset) ja totesin niiden sopivan! Siis riittävän hyvin niin, että kehtaan mennä niiden kanssa ainakin metsäpoluilla:) Ja mehän asutaan melko luonnon keskellä, joten..
Seuraavana päivänä, heti aamulla, pyysin puolisoa olemaan lapsen kanssa ja kävin lenkillä:) Tämä on hehkutusta siksikin, että synnytyksen jälkeen en ole kertaakaan käynyt (tai edes halunnut käydä) lenkillä yksin ja vieläpä niin että haluaisin kokeilla juosta:) Oli upea ilma, ei liian kuuma, taivas oli melkein pilvetön ja luonto hiljainen. Kävelin lämmittelyksi, venyttelin, ja otin joitakin spurtteja (tuntui keuhkoissa, halusin kokeilla pääsenkö kovaa..). Kävelin ja hölkkäilin takaisin. Se oli ihanaa!! Nautin ilmasta, juoksuhetkestä ja siitä että ajatukset eivät meuhkanneet:) Oli hiljaista.
Tulin kotiin, kaikki oli kunnossa, sain rauhassa syödä aamupalaa ja käydä suihkussa. Tässä kohtaa voisi olla täysi härdelli päällä, mutta aamu on hyvää aikaa (en unelmoi iltalenkeistä tämänkään vuoksi).
Mutta... Taitaa olla syynsä miksi olisi hyvä aloittaa varovasti. Ehei, tämä ei niinkään ottanut jälkojeni päälle, ei. Vaan hartiani menivät täysin juntturaan.. Ne olivat illalla aivan jumissa, päätä särki, aivan karmea olo. En olisi arvannut, että liikunnan harrastamattomuus tuo tällaisia vaikutuksia... Mutta jotain hyvääkin, vaikka olo oli kehno. Sain uuden tilaisuuden harjoitella kivun kanssa toimimista, harjoitusta jotain kuvailin aiemmin... Se ei tällä kertaa helpottanut heti, mutta yön jälkeen oloni on jo aika hyvä. Pieni päänsäryn vire on välillä, mutta se suuri jomotus onneksi hävisi:)
torstai 14. elokuuta 2014
Kivun viesti
Aloin taas eilen pohdiskelemaan yhtä juttua...
Ranteeni särki. Tiedättehän, lapsen jokapäiväinen kantaminen arkisten toimien yhteydessä voi tehdä ranteisiin jomottavan säryn, joka itsellä ainakin alkaa iltaisin, kun pysähtyy ja on pahimmillaan aamulla ensimmäisellä nostolla. Sitten taas päivän mittaan en juuri huomaa sitä, kunnes taas tulee ilta.. Eilen pysähdyin. Mietin. Että mikä on tämän kivun tarkoitus.
Ensin huomasin ajattelevani särkylääkettä - että pitäisi ottaa sellainen kun kipu on niin kova. Mutta sitten mietin, että jos otan särkylääkkeen, mahdollistaa se vain sen, että huomenna toimin jälleen samalla tavalla, olen välittämättä päivän mittaan asiasta ja kipu pysyy edelleen, ellei jopa pahene.. Kuulostelin ajatuksiani. Olen ennenkin tiedostanut, että kivun hetkellä en juuri tunne myötätuntoa itseäni kohtaan vaan minusta tulee suorittaja. Sisäinen orjapiiskurini ottaa vallan.. Millaista se sitten on? Keskityn kipuun, haluan sen loppuvan, se on inhottavaa enkä viihdy kehossani. Koen, että minun pitäisi tehdä jotain enemmän kuin mihin pystyn. Että on oma vikani kun olen kantanut lasta ja aiheuttanut kivun itselleni. Syyllistän siis itseäni. Ajattelen, että kädessä voi olla / tulla jännetupintulehdus -» kuvittelen sen olevan pahempaa kuin se onkaan.
Mihin tämä johti? Huomattuani, että en ole itseäni kohtaan myötätuntoinen ja että suorittava, syyllistävä ajatusmaailma iski päälle, pysäytin sen. Keskityin rentouttamaan itseäni, erityisesti ranteiden aluetta mutta myös käsiä muuten harteisiin asti. Etsin jostain ajatussopukasta myötätuntoisia ajatuksia itseäni kohtaan. Hengittelin ja ajattelin jokaisen hengityksen rentouttavan käsiäni ja ranteitani. Ja kas, yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää tarvetta ottaa sitä särkylääkettä. Ajattelin, että otan sen myöhemmin jos on tarvis.
En sano, että aina pitäisi jättää särkylääke ottamatta ja kuunnella kipua. Tätä voi kokeilla särkylääkkeeen kanssakin:) Että onko kipu sellainen, joka menee ohi, kun sen antaa olla ja keskittyy rentoutumiseen?
Olen joskus lukenut tähän myös joogaharjoituksen, jota eilisessä hetkessä tavoittelin. Kaivoin sen esille ja haluan jakaa sen teillekin:) Se on kirjasta täydellinen joogan perusohjelma.
Ranteeni särki. Tiedättehän, lapsen jokapäiväinen kantaminen arkisten toimien yhteydessä voi tehdä ranteisiin jomottavan säryn, joka itsellä ainakin alkaa iltaisin, kun pysähtyy ja on pahimmillaan aamulla ensimmäisellä nostolla. Sitten taas päivän mittaan en juuri huomaa sitä, kunnes taas tulee ilta.. Eilen pysähdyin. Mietin. Että mikä on tämän kivun tarkoitus.
Ensin huomasin ajattelevani särkylääkettä - että pitäisi ottaa sellainen kun kipu on niin kova. Mutta sitten mietin, että jos otan särkylääkkeen, mahdollistaa se vain sen, että huomenna toimin jälleen samalla tavalla, olen välittämättä päivän mittaan asiasta ja kipu pysyy edelleen, ellei jopa pahene.. Kuulostelin ajatuksiani. Olen ennenkin tiedostanut, että kivun hetkellä en juuri tunne myötätuntoa itseäni kohtaan vaan minusta tulee suorittaja. Sisäinen orjapiiskurini ottaa vallan.. Millaista se sitten on? Keskityn kipuun, haluan sen loppuvan, se on inhottavaa enkä viihdy kehossani. Koen, että minun pitäisi tehdä jotain enemmän kuin mihin pystyn. Että on oma vikani kun olen kantanut lasta ja aiheuttanut kivun itselleni. Syyllistän siis itseäni. Ajattelen, että kädessä voi olla / tulla jännetupintulehdus -» kuvittelen sen olevan pahempaa kuin se onkaan.
Mihin tämä johti? Huomattuani, että en ole itseäni kohtaan myötätuntoinen ja että suorittava, syyllistävä ajatusmaailma iski päälle, pysäytin sen. Keskityin rentouttamaan itseäni, erityisesti ranteiden aluetta mutta myös käsiä muuten harteisiin asti. Etsin jostain ajatussopukasta myötätuntoisia ajatuksia itseäni kohtaan. Hengittelin ja ajattelin jokaisen hengityksen rentouttavan käsiäni ja ranteitani. Ja kas, yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää tarvetta ottaa sitä särkylääkettä. Ajattelin, että otan sen myöhemmin jos on tarvis.
En sano, että aina pitäisi jättää särkylääke ottamatta ja kuunnella kipua. Tätä voi kokeilla särkylääkkeeen kanssakin:) Että onko kipu sellainen, joka menee ohi, kun sen antaa olla ja keskittyy rentoutumiseen?
Olen joskus lukenut tähän myös joogaharjoituksen, jota eilisessä hetkessä tavoittelin. Kaivoin sen esille ja haluan jakaa sen teillekin:) Se on kirjasta täydellinen joogan perusohjelma.
Istu tuolissa tai lattialla silmät suljettuina. Kiinnitä huomio hengityksen tasaiseen kulkuun. Älä kiirehdi. Palauta jonkin ajan kuluttua mieleesi mielikuva, jossa tunnet energian kohoavan jokaisella sisäänhengityksellä päälaellesi ja laskeutuvan uloshengityksellä alas kehoosi. Tunne kasvolihasten rentoutuvan; vähitellen kehon jokainen osa liittyy mukaan tähän hitaan lempeään virtaukseen. Ennen pitkää koko keho tuntuu lämpimältä ja kihelmöivältä.
Siirrä ajatuksesi siihen kehon osaan, jossa vaiva on, ja anna jokaisen uloshengityksen virrata nyt pelkästään siihen. Jätä muu keho huomiotta. Jos vaiva on polvessa, kiinnitä mielesi vain ja ainoastaan siihen. Tunne jokaisella uloshengityksellä lämpivän energian virtaavan polven lävitse; tunne sen säteilevän ja aiheuttavan kihelmöintiä. Älä anna muiden ajatusten häiritä itseäsi. Keskität kaiken huomiosi pelkästään energian virtaukseen ja kipeään polveen. Tunnet jännityksen vähenevän sitä mukaa kuin verenkierto paranee ja elintärkeä tervehdyttävä virtaus pääsee taas vaikuttamaan.
Käytä tähän energian kohdistamiseen kerrallaan vähintään 10 minuuttia ja kasvata aikaa 15-20 minuuttiin. Älä odota ihmeitä, mutta ole tietoinen jatkuvasta paranemisesta. Toipumisen edistyminen riippuu monista seikoista, joten ole kärsivällinen.Itse suhtaudun nykyisin näihin harjoituksiin avoimemmin kuin joskus ennen. Olen joskus ajatellut, että eihän tällainen voi toimia, mutta nykyisin, eihän siitä haittaa ole, jos kokeilee:) Eilen ainakin vältyin särkylääkkeeltä:)
keskiviikko 13. elokuuta 2014
Ajatuksia arjesta...
Myös Kirsi Karvinen Nämä sanat, tämä hiljaisuus -blogista alkoi miettiä, mitä se arki on ja mitä haluaisi sen olevan. Hänkin innostui ajatuksesta luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki:)
Itse aloitin päiväni tänään tekemällä hiusdonitsin siitä ihanasta perhoskankaasta, josta tein imetysmekonkin aiemmin. Siitä on tullut tehtyä myös imetyspaita sekä lapsen hame ja käyttänen kankaan jämiä vielä johonkin muuhun pieneen juttuun:)
Itse aloitin päiväni tänään tekemällä hiusdonitsin siitä ihanasta perhoskankaasta, josta tein imetysmekonkin aiemmin. Siitä on tullut tehtyä myös imetyspaita sekä lapsen hame ja käyttänen kankaan jämiä vielä johonkin muuhun pieneen juttuun:)
tiistai 12. elokuuta 2014
Mitä arki on(?)
Pysähdyin tämän kysymyksen äärelle, kun muut suuntaavat töihin ja opiskelemaan, ja itse jään kotiin vanhempainvapaata ja hoitovapaata viettämään. Yleensä syksy alkaa töiden ja mahdollisten harrastusten vietossa ja ne alkavat rytmittää arkea. Mutta minulla ei tätä rytmitystä olekaan tänä vuonna, tänä syksynä. Mietin, että mitä se sitten on, se minun arkeni?
Arkiaamuni alkaa sillä, että heräämme, on arkitoimia ja mies lähtee töihin. Touhuilemme lapsen kanssa, jossain vaiheessa on aamutorkut, laitan ruokaa, touhuilemme, on päikkäriaika, lisää touhuilua ja mies tulee töistä kotiin. On rakennusprojektia siihen päälle. Näinhän sen arjen voi toki mieltää. Mitä jos sen ajattelisi jotenkin toisin? Mitä olisi luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki? Luovuus; arkea rytmittää kirjoittaminen, ompelu ja muu mahdollinen luova toiminta. Lapsen torkut hyödynnän näihin omiin harrastuksiin (ja mahdolliseen työntekoon sitten myöhemmin), jotka auttavat minua myös tuntemaan itseäni. Juuri aloin siivota vaatekaappiani; lajittelin mekot sen mukaan, mitkä haluan säilyttää (jotka mahtuvat tai voivat tulla vielä mahtumaan & joista pidän tai jotka haluan jostain syystä säilyttää muistona) ja jotka lahjoitan pois. Lisäksi muutaman otin talteen materiaaleiksi; tulen käyttämään ne jonkin vaatteen ainesosina, koska kangas on minusta kaunis.
Mietin myös keitä haluan tavata tässä arjessani? Haluanko tavata samassa tilanteessa olevia vai aivan muita - kumpi inspiroi minua enemmän? Käydä vauvakerhoissa tms. tai ihan muualla? En ole vielä päättänyt, käynkö, mutta uskon haluavani, että elämässäni näkyy erilaisia, eri-ikäisiä ihmisiä, ei vain vauvakieltä puhuvia äiti-ihmisiä lapsineen... Haluan ajatella elämää laajemmin kuin pelkästään tätä arkea kakkavaippoineen. Mikä siis minusta kuitenkin on tärkeä osa tätä elämääni, juuri ne perusrutiinit ja elämä vauvan kanssa. Mutta että ihmiset, joita näen, toisivat elämääni myös muita ajatuksia ja ideoita.
Läsnäolo tulee tästä hetkestä. Että elän juuri tätä hetkeä. Minulla oli jo taas tarve etsiä tulevaan tapahtumia, täyttää kalenteria jollain merkityksettömälläkin toiminnalla, kunnes sain taas itseni siitä kiinni. Pysähdyin ajattelemaan, että tässä hetkessä on ihan hyvä, kalenterin ei tarvitse täyttyä, se voi olla avoin. Silloin siellä on tilaa johonkin uuteen, kun sen aika on (tuntuukin taas yllättävän vaikealta, kun on tämä kausi menossa, syksyn saapuminen..). Ehdin myös tutustua lisää minääni, siihen kuka olen:)
Tervetuloa elämääni, luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki, opettelen tekemään sinulle tilaa:)
Arkiaamuni alkaa sillä, että heräämme, on arkitoimia ja mies lähtee töihin. Touhuilemme lapsen kanssa, jossain vaiheessa on aamutorkut, laitan ruokaa, touhuilemme, on päikkäriaika, lisää touhuilua ja mies tulee töistä kotiin. On rakennusprojektia siihen päälle. Näinhän sen arjen voi toki mieltää. Mitä jos sen ajattelisi jotenkin toisin? Mitä olisi luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki? Luovuus; arkea rytmittää kirjoittaminen, ompelu ja muu mahdollinen luova toiminta. Lapsen torkut hyödynnän näihin omiin harrastuksiin (ja mahdolliseen työntekoon sitten myöhemmin), jotka auttavat minua myös tuntemaan itseäni. Juuri aloin siivota vaatekaappiani; lajittelin mekot sen mukaan, mitkä haluan säilyttää (jotka mahtuvat tai voivat tulla vielä mahtumaan & joista pidän tai jotka haluan jostain syystä säilyttää muistona) ja jotka lahjoitan pois. Lisäksi muutaman otin talteen materiaaleiksi; tulen käyttämään ne jonkin vaatteen ainesosina, koska kangas on minusta kaunis.
Mietin myös keitä haluan tavata tässä arjessani? Haluanko tavata samassa tilanteessa olevia vai aivan muita - kumpi inspiroi minua enemmän? Käydä vauvakerhoissa tms. tai ihan muualla? En ole vielä päättänyt, käynkö, mutta uskon haluavani, että elämässäni näkyy erilaisia, eri-ikäisiä ihmisiä, ei vain vauvakieltä puhuvia äiti-ihmisiä lapsineen... Haluan ajatella elämää laajemmin kuin pelkästään tätä arkea kakkavaippoineen. Mikä siis minusta kuitenkin on tärkeä osa tätä elämääni, juuri ne perusrutiinit ja elämä vauvan kanssa. Mutta että ihmiset, joita näen, toisivat elämääni myös muita ajatuksia ja ideoita.
Läsnäolo tulee tästä hetkestä. Että elän juuri tätä hetkeä. Minulla oli jo taas tarve etsiä tulevaan tapahtumia, täyttää kalenteria jollain merkityksettömälläkin toiminnalla, kunnes sain taas itseni siitä kiinni. Pysähdyin ajattelemaan, että tässä hetkessä on ihan hyvä, kalenterin ei tarvitse täyttyä, se voi olla avoin. Silloin siellä on tilaa johonkin uuteen, kun sen aika on (tuntuukin taas yllättävän vaikealta, kun on tämä kausi menossa, syksyn saapuminen..). Ehdin myös tutustua lisää minääni, siihen kuka olen:)
Tervetuloa elämääni, luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki, opettelen tekemään sinulle tilaa:)
perjantai 8. elokuuta 2014
Henkisestä valmistautumisesta
Aloin eilen jostain syystä miettiä tilanteita, joihin on liittynyt henkistä valmistautumista. Elämäni tähän mennessä "suurimpia koitoksia", joihin olen valmistautunut pitkään ja hartaasti.
Toinen liittyi ammatillisesti merkittävään tilanteeseen, johon piti valmistautua monta kuukautta etukäteen, jopa puoli vuotta. Tsemppasin itseäni paljon. Se oli vuonna 2011; kuuntelin paljon jääkiekkoon liitettyjä biisejä ja ajattelin olevani jääkiekkojoukkue ja tekeväni maaleja.. Kuuntelin eilen pari näistä biiseistä ja ensimmäisen kohdalla halusin oksentaa. Uskoisin, että se johtui siitä, että tavoitellessani tätä merkkipaalua jätin syrjään tunteeni ja tarpeitani. Pian tämän jälkeen kaaduinkin burn outiin. Tämä biisi toi mieleen sen, miten olen pystynyt toimimaan näin ja aivopesemään itseni tuolla tavalla. Itse koitos sujui hienosti vaikka olin aivan loppu. Toinen biiseistä kuvasi minulle palautumista; kuvittelin olevani ikään kuin toipunut koitoksesta, pitäneeni riittävästi lomaa ja olevani jälleen täysissä voimissa. Itkin, kun kuulin sen biisin, tämä palautuminen kesti pidempään kuin olisin arvannut...
Ja se toinen olikin paljon jotain merkittävämpää. Nimittäin synnytys. Aloin miettiä myös siihen valmistautumista. Se olikin jotain aivan muuta. Otin lähtökohdaksi tunteiden käsittelyn niiden nielemisen sijaan. Kävin läpi paljon pelkojani ja oivalsin niiden taustoja. Kuvittelin ensiksi, että eniten pelkään kipua. Mutta kipupelko ei ollutkaan se juttu, vaan mahdollinen myötätunnottomuus ja tilanteessa yksin oleminen. Että ympärilläni olisi kovia ihmisiä, jotka tarkastelisivat tilannetta vain lääketieteellisesti ja että minun tuntemukseni jäisivät syrjään. Valmistauduin tästä näkökulmasta. Opettelin rentoutumista ja kuuntelemaan kehoni tuntemuksia ja tunteitani. Opettelin tuntemaan, mitkä liikkeet ja ajatukset auttavat ja etsimään ihmisistä halun auttaa minua. Opettelin tunnistamaan myötätuntoa ja puhumaan peloistani. Ja tämä kaikki toimi. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja koen edelleen, että ikään kuin synnyin uudelleen sillä hetkellä. Aloin kasvaa kohti leijonaemoa ja jätin toimistohiiren pelkoja taakseni.
Nämä kaksi kokemusta ovat antaneet minulle paljon. Olen molemmista ylpeä, vaikkakin synnytys on minulle tärkeämpi kokemus kuin ammattipiireissäni korostettu ammatillinen suoritus. Olen tarvinnut molemmat ymmärtääkseni asioita, enkä ole katkera burn outistani. Ilman sitä en ymmärtäisi yhtä paljon enkä voisi esimerkiksi ymmärtää muita samalla tavalla kuin nyt katselen maailmaa. Ja entä synnytys sitten.. Olen sinut joidenkin pelkojeni kanssa ja tiedän voittaneeni ne. Se, jos mikä, antaa minulle voimaa uskoa, että voin kohdata muitakin pelkojani.
Näissä molemmissa on heittäytymistä johonkin itselle tärkeään, täysillä ja vailla tietoa, kuinka siinä käy. En tiedä, miksi aloin ajatella näitä ja purkaa tuntemuksia sanoiksi, mutta uskon, että se selviää minulle ajallaan. Ehkä palaan näihin ajatuksiin myöhemmin ja haen samaa voimaa?
Voimaannuttavaa päivää myös sinulle!
Toinen liittyi ammatillisesti merkittävään tilanteeseen, johon piti valmistautua monta kuukautta etukäteen, jopa puoli vuotta. Tsemppasin itseäni paljon. Se oli vuonna 2011; kuuntelin paljon jääkiekkoon liitettyjä biisejä ja ajattelin olevani jääkiekkojoukkue ja tekeväni maaleja.. Kuuntelin eilen pari näistä biiseistä ja ensimmäisen kohdalla halusin oksentaa. Uskoisin, että se johtui siitä, että tavoitellessani tätä merkkipaalua jätin syrjään tunteeni ja tarpeitani. Pian tämän jälkeen kaaduinkin burn outiin. Tämä biisi toi mieleen sen, miten olen pystynyt toimimaan näin ja aivopesemään itseni tuolla tavalla. Itse koitos sujui hienosti vaikka olin aivan loppu. Toinen biiseistä kuvasi minulle palautumista; kuvittelin olevani ikään kuin toipunut koitoksesta, pitäneeni riittävästi lomaa ja olevani jälleen täysissä voimissa. Itkin, kun kuulin sen biisin, tämä palautuminen kesti pidempään kuin olisin arvannut...
Ja se toinen olikin paljon jotain merkittävämpää. Nimittäin synnytys. Aloin miettiä myös siihen valmistautumista. Se olikin jotain aivan muuta. Otin lähtökohdaksi tunteiden käsittelyn niiden nielemisen sijaan. Kävin läpi paljon pelkojani ja oivalsin niiden taustoja. Kuvittelin ensiksi, että eniten pelkään kipua. Mutta kipupelko ei ollutkaan se juttu, vaan mahdollinen myötätunnottomuus ja tilanteessa yksin oleminen. Että ympärilläni olisi kovia ihmisiä, jotka tarkastelisivat tilannetta vain lääketieteellisesti ja että minun tuntemukseni jäisivät syrjään. Valmistauduin tästä näkökulmasta. Opettelin rentoutumista ja kuuntelemaan kehoni tuntemuksia ja tunteitani. Opettelin tuntemaan, mitkä liikkeet ja ajatukset auttavat ja etsimään ihmisistä halun auttaa minua. Opettelin tunnistamaan myötätuntoa ja puhumaan peloistani. Ja tämä kaikki toimi. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja koen edelleen, että ikään kuin synnyin uudelleen sillä hetkellä. Aloin kasvaa kohti leijonaemoa ja jätin toimistohiiren pelkoja taakseni.
Nämä kaksi kokemusta ovat antaneet minulle paljon. Olen molemmista ylpeä, vaikkakin synnytys on minulle tärkeämpi kokemus kuin ammattipiireissäni korostettu ammatillinen suoritus. Olen tarvinnut molemmat ymmärtääkseni asioita, enkä ole katkera burn outistani. Ilman sitä en ymmärtäisi yhtä paljon enkä voisi esimerkiksi ymmärtää muita samalla tavalla kuin nyt katselen maailmaa. Ja entä synnytys sitten.. Olen sinut joidenkin pelkojeni kanssa ja tiedän voittaneeni ne. Se, jos mikä, antaa minulle voimaa uskoa, että voin kohdata muitakin pelkojani.
Näissä molemmissa on heittäytymistä johonkin itselle tärkeään, täysillä ja vailla tietoa, kuinka siinä käy. En tiedä, miksi aloin ajatella näitä ja purkaa tuntemuksia sanoiksi, mutta uskon, että se selviää minulle ajallaan. Ehkä palaan näihin ajatuksiin myöhemmin ja haen samaa voimaa?
Voimaannuttavaa päivää myös sinulle!
torstai 7. elokuuta 2014
Minä ja muistikirja?
Sain Elämän flow -uutiskirjeen mukana kutsun/mainoksen kirjoittamishaasteeseen - Löydä elämän flow. Ajatus kiehtoo minua.. Se ehkä antaisi vastauksia kysymyksiin, joita pohdiskelen. Kirjoittelinkin tästä teemasta jo vähän aiemmin, mutta ajattelin vielä jatkaa.. Mietin esimerkiksi, miten tämä toimii? Mielestäni toisinaan kumpuaa ajatuksia, jotka minulla on tarve kirjoittaa blogiini muiden luettavaksi ja toivon, että niistä on hyötyä jollekulle, ellei nyt niin myöhemmin:) Haluan jakaa kokemuksiani ja ajatuksiani positiivisessa mielessä.
Toinen juttu mitä haen, on itsensä ymmärtämistä ja tuntemista. Mikä olisikaan parempi tapa kuin kirjoittaa syvältä kumpuavia ajatuksia ja oivaltaa niiden kautta asioita itsestään? Ihanan hiljaisuuden vallitessa kuunnella, mitä juuri tänään tällä hetkellä tunnen ja koen. Ajattelen siis, että koen tänään tapahtuvat asiat sen valossa, miltä minusta juuri nyt tuntuu ja ne muovautuvat sen mukaan. Toisin sanoen, jokin sillä hetkellä harmittavaltakin tuntuva asia voi johtaa hyvään, kun sen antaa niin vaikuttaa.
Haen myös sisäistä voimaa. Eli kun tunnen itseni ja luotan itseeni, eivät ympärillä tapahtuvat asiat ja muiden mielipiteet niin hetkauta minua. Kasvan kohti leijonaemoa herkistymisten kautta:)
Oli ilahduttavaa lukea kirjoittamishaasteeseen osallistuneiden kommentteja, vielä vähän epäröin, voiko niin tapahtua myös minulle:) mutta pyrin jättämään tilaa sellaiselle ajatukselle, että kokemus voi olla hieno ja johdattaa eteenpäin kohti hyvää.
Toinen juttu mitä haen, on itsensä ymmärtämistä ja tuntemista. Mikä olisikaan parempi tapa kuin kirjoittaa syvältä kumpuavia ajatuksia ja oivaltaa niiden kautta asioita itsestään? Ihanan hiljaisuuden vallitessa kuunnella, mitä juuri tänään tällä hetkellä tunnen ja koen. Ajattelen siis, että koen tänään tapahtuvat asiat sen valossa, miltä minusta juuri nyt tuntuu ja ne muovautuvat sen mukaan. Toisin sanoen, jokin sillä hetkellä harmittavaltakin tuntuva asia voi johtaa hyvään, kun sen antaa niin vaikuttaa.
Haen myös sisäistä voimaa. Eli kun tunnen itseni ja luotan itseeni, eivät ympärillä tapahtuvat asiat ja muiden mielipiteet niin hetkauta minua. Kasvan kohti leijonaemoa herkistymisten kautta:)
Oli ilahduttavaa lukea kirjoittamishaasteeseen osallistuneiden kommentteja, vielä vähän epäröin, voiko niin tapahtua myös minulle:) mutta pyrin jättämään tilaa sellaiselle ajatukselle, että kokemus voi olla hieno ja johdattaa eteenpäin kohti hyvää.
perjantai 1. elokuuta 2014
Ahdistavista ajatuksista irtipäästämistä
Tunnen, miten ahdistusta on taas nousemassa. Minun on mm. haastavampaa nukahtaa ja pienet asiat alkavat häiritä. Tämä on kuitenkin burn out -taustaisena minulle aika tavallista ja käytössäni on monipuolinen työkalupakki näihin tilanteisiin.
Yksi hyväksi kokemani kirja on ollut (ja on edelleenkin) Judith Orloffin Emotionaalinen vapaus. Se on auttanut minua saamaan oivalluksia tunteisiini liittyen ja tiedän, että tästäkin nousevasta ahdistuksesta voin päästä irti (en jätä sitä vellomaan sisälläni). Voin luottaa siihen, että tämäkin tunne tulee ajallaan pintaan käsiteltäväksi ja kerrottuaan asiansa se poistuu.
Etsin omaksi - ja myös teidän - iloksi kirjasta erään meditaatioharjoituksen.
Yksi hyväksi kokemani kirja on ollut (ja on edelleenkin) Judith Orloffin Emotionaalinen vapaus. Se on auttanut minua saamaan oivalluksia tunteisiini liittyen ja tiedän, että tästäkin nousevasta ahdistuksesta voin päästä irti (en jätä sitä vellomaan sisälläni). Voin luottaa siihen, että tämäkin tunne tulee ajallaan pintaan käsiteltäväksi ja kerrottuaan asiansa se poistuu.
Etsin omaksi - ja myös teidän - iloksi kirjasta erään meditaatioharjoituksen.
Vapauttava meditaatio; Nauti levollisuudesta
Uppoudu muutaman upean minuutin ajaksi tunteeseen siitä, että kaikki on täydellisen hyvin. Mitään ei tarvitse muuttaa tai tehdä. Kaikki, siis aivan kaikki, on täysin järjestyksessä. Vaikka elämässä on ylä- ja alamäkiä, sekin on täydellistä. Ei huolia tai paineita, vaan täydellinen rentoutuminen. Anna itsesi pehmetä ja sulaa tuohon nautinnolliseen tunteeseen.
On hyvä välillä kyseenalaistaa omia ajatuksia. Itselleni ainakin tulee ensin hetkellinen epäusko jo siinä, kun luen tätä. Sitten alan muokata ajatuksiani uuteen uskoon. Ajattelen, että kun toistan tällaista harjoitusta, alan murehtia pikkuhiljaa vähemmän sellaisia asioita, voita en voi muuttaa tai joihin en voi vaikuttaa:)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)