Lapsiperheen unelma?

Nukuimme juuri melkein kymmeneen ja söimme rauhassa aamupalaa:)

Lapsen rytmit ovat mitä moniselitteisimpiä, mutta meillä 11 kk tyttö nukahtaa yöunille myöhään (23 maissa) ja niinpä nukkuukin pitkään. Olen antanut mennä tällä rytmillä, koska eihän meillä ole aamulla kiire mihinkään:)  (unelmallista sekin) Torkut ovatkin sitten olleet usein lyhyitä...

Miten lapsi malttaa sitten nukkua niin pitkät yöunet? Uskon, että juju on siinä, että hän nukkuu vieressäni:) Tämä toimii meillä, joillakin voi toimia jokin toinen juttu.

Virkeää päivää myös teille!

Intiaaninainen unessa

Olen taas nähnyt unia:) Yksi niistä jäi erityisesti mieleeni, sillä se omalla tavallaan vastasi siihen, mitä olen pohtimassa... Olen siis miettinyt omaa naiseuttani aiemmin ja tässä vastaus:)

Unessani näin intiaaninaisen suuren padan äärellä. Hänellä oli jokin keitos siellä menossa, mutta hän pysähtyi silti katsomaan minua. Sitten hän alkoi kertoa, mistä naiseudessa oikein on kyse. Miten sen perusta on luonnossa ja naisen kierroissa/elämänvaiheissa. Valitettavasti muistan vain nämä teemat, en tarkalleen sitä, mitä hän niistä puhui.

Niinpä ajattelen, että tulkinta jää minulle. Ymmärrän, että naisena olemisen vaiheisiin voi sisältyä esimerkiksi äitiys. Ja että äitiyteen voi suhtautua omia vaistojaan ja sisäistä viisautta hyödyntäen. On monia teorioita, mutta vaistot toimivat omalla tavallaan, mikä on kaiken keskellä hyvä johtolanka. Mutta olen paljon muutakin kuin äiti. Esimerkiksi yksi naiseuden olemuksista on luovuus ja inspiraatio, mitä olen pohtinut syksyn aikana ja päätynyt voimistamaan sitä puolta itsessäni. Se miten pukeudun, se miten ajattelen. Kaikki kumpuaa sisältäni. Voin laittaa hienot vaatteet päälleni, mutta silti en välttämättä tunnista itseäni naisena. Sen sijaan olen päätynyt ajattelemaan, että mitä on olla nainen alkuasukasheimon keskellä. Luoda kodin lämpö ja rakastava ilmapiiri missä tahansa olosuhteissa...Huolehtia ja hoivata. Pyrkiä siihen, että ympärilläni, niin minulla kuin muillakin, on hyvä olla.

Ymmärrän, että jos minun tulee tarve esimerkiksi kerätä jotakin, vaikkapa sieniä, niin se liittyy tähän kokonaisuuteen, on aika kerätä ruokaa varastoon talvea varten. Tai että on tarve pysähtyä ja katsella takkatulta - on lepäämisen ja voimien keräämisen aika. Minulla on ollut pitkäkin voimien keräämisen ja itsensä voimistamisen aika, joka alkoi muutamia vuosia sitten burn outin jälkeen. Mutta ne voimat alkavat hiljalleen antaa takaisin ja saan jänniä opastuksia esimerkiksi unien muodossa niiden käyttöön:)

Mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua sinulle.

Läsnäolo arjessa

Olen palannut miettimään omaa läsnäoloani arkisissa toimissa. Muutamia kertoja vauvani - pitäisiköhän alkaa opetella käyttämään taapero-sanaa - aamutorkuilla olen palauttanut itseäni kehooni. Siis yrittänyt keskittyä kehooni varpaista päähän, mikä ei tunnu taaskaan helpolta (ei ollut sitä aikanaan kurssillakaan)... Ajatukset lähtevät vilistämään muualle nimittäin viimeistään polvien kohdalla ja saan oikein keskittyä, että muistan palauttaa itseni siihen mitä olen tekemässä. Välillä aloitan alusta, kun en muista, missä vaiheessa unohduin miettimään muita juttuja...

Tänään aamulla heräsin painajaiseen ja siitä tokennuttuani mietin, miten tärkeää on alkaa keskittyä nyt hetkeen, eikä kenties aloittaa aamua, painajaisesta käsin. Keskityin katsomaan rakasta lasta vierelläni ja mietin, että juuri tämä hetki on tärkeä (eivät kuvitteelliset pelot). Että voin reagoida päiviini rakkaudella ja sillä syrjäyttää huolia ja turhaa stressiä.

Tähän.vähän linkittyen satuin lukemaan, että Taikasaappaiden Helillä on ihana arvonta:) Mindfulness-kirja vanhemmille arkisiin askareihin! Olen usein tällainen sovelteleva  tyyppi, mieleeni tulee ideoita vaikkapa mindfulness-juttujen soveltamisesta kun niitä eniten tarvitsen, mutta olisi varmasti hyödyksi lukeakin asiasta:)

Naisena olemisesta, vol.2

Mieleni jatkoi edelleen eilen alkanutta aihetta. Aloitin eilen kevyesti miettimällä suhdettani pukeutumiseen, meikkaamiseen, koruihin yms. Sitten alkoi pamahdella ajatuksiani suhteestani seksuaalisuuteen. Miten itse suhtaudun ja millainen malli minulla on ollut?

Meillä kotona ei tunteista juurikaan puhuttu. Kiukku ei tunteena kuulunut kiltille tytölle (se piti niellä) ja pelkokin oli jotain väheksyttävää. Aitoa innostusta en muista kotona nähneeni, ympäristö on ollut melko suorituskeskeinen. Mietin myös saamaani seksuaalivalistusta... Siis mitä valistusta, eihän sellaista ollut? Se oli siinä, että lapsena sanottiin, että kun on kaunis tyttö, pitää lähestyviä poikia uhata aseella...?  Siis WTF? Olen edelleen kuullut tämän lauseen pienten lasten yhteydessä... Ja menkat oli jotain sellaista, jota piti kätkeä (äitini piti siteensä vaatekaapissa "piilossa", ne eivät voineet olla edes vessan kaapissa nähtävillä? Täysin luonnolliseen asiaan on suhtauduttu varsin salamyhkäisesti.

Minulla oli kovat menkkakivut, kouristuksia ja sen sellaista, mutta tämän salamyhkäisyyden vuoksi en osannut edes sanoittaa asiaa kunnolla. Vasta aikuisiässä opin, että e-pillerit myös vähentävät kipujen määrää ja kesti hyvän aikaa, että keksin, mitkä särkylääkkeet tehoavat ja mitä muuta kivun hetkillä voi tehdä kuin napata särkylääkkeen (että lämpö ja rentoutuminen voivat myös auttaa). Oikeastaan vasta raskaus ja synnytys ovat opettaneet minulle uutta suhtautumista naiselliiseen kehooni. Luonnollisuutta, hormonitoiminnan arvostamista, kehoni kuuntelemista ja siihen luottamista.

Muistelin aamulla synnytystäni ja olin siitä ylpeä. Miten minä synnytin ja muut toimivat vain avustajan roolissa. Minulla oli uskomaton luottamus kehooni ja vaistoihini - ja on edelleen. Kun kehollani on asiaa minulle, pysähdyn kuuntelemaan sitä. Kehoni varoittaa, jos minulla on paha polla - hartiat ja pää alkavat särkeä jne. Ja päinvastoin, myös hyvän olon ja innostuksen tunnen kehossani. Innostus on toisinaan kuin olisi nauttinut liikaa kahvia:)

Tällä saralla koen siis kehittyneeni lapsuuden mallista oman näköiseen ajatteluun, ikään kuin irroittaneeni niistä malleista ja opeista, mitä lapsuudessa olen saanut:)

Naisena olemisen malli

Oman elämän omistamisteeman pohdiskelu on pysähtynyt naisena olemiseen. Millaisen mallin olen kotoa saanut - ja millaista roolia elän (tiedostamattani)? Koenko nykyisen roolin omakseni?

Ymmärsin vasta, että toistan tiettyjä äitini antamia malleja tiedostamattani. En pidä juurikaan ostoksilla käymisestä ja ostan useimmiten vaatteita vasta kun tarvitsen - en koristautuakseni. Meikkaan kyllä - mutta mahdollisimman huomaamattomasti. En juurikaan käytä koruja ja huivejakaan en oikein osaa käyttää... Itsensä hemmotteleminen taitaa olla liian vähäistä minullakin. Hupsista, olen ajautunut elämään äitini näköistä elämää naisena, ainakin jossain määrin.

Voin kuitenkin ilokseni havaita, että osaan enemmän käyttää luovuuttani, minulla on parempi värisilmä ja uskallan toteuttaa ideoitani ja kokeilla. Ja työhöni olen pystynyt hankkimaan kauniita vaatteita, haasteeni liittyvät enemmänkin äitinä olemisen aikaan.

Siispä tänään, olen omaksi ilokseni kaivanut nättejä kaulahuiveja kaappieni kätköistä sekä ihanan pontson harteitani lämmittämään. Tänään minulla on lupa kaivaa esiin sisäistä naiseuttani:)

Oman elämän omistaminen

Teen harjoitusta, jossa on tarkoituksena käydä läpi omaa elämäänsä - ajatuksena on kirjoittaa ylös, mitä eri kokemukset ovat opettaneet, miten niihin suhtautuu jne. Olenkin miettinyt elämänvaiheitani lapsuudesta nykyisyyteen, käymiäni kouluja, harrastuksia ja  tärkeitä asioita. Negatiivisia asioita ja positiivisia asioita. Mikä on ollut hyvää, mikä on opettanut jotakin. Olen huomannut, että sitä kuvittelee tietävänsä ja muistavansa. Mutta tosiasiassa ei muista puoliakaan...

Tällä on ollut eräs mielenkiintoinen seuraus. Kirjoitusprojekti on vielä kesken, mutta minulla on tarve "omistaa" elämässäni myös muutakin. Ensin halusin keittiön omannäköisekseni...  Halusin turhat, tilaa vievät, ei niin käytössä olevat esineet omille paikoilleen ja tilan siistiksi. Huoh... Mutta siivoamisen jälkeen koin tilan omakseni.

Sitten sama tarttui autoon. Se on ollut pitkään pesemättä ja siinä oli jotain ihme piintynyttä likaa. Olen pyytänyt mieheltäni, että hän hommaisi siihen kunnon puhdistusaineen, mutta kun sellaista ei tapahtunut... niin hain lopulta aineen itse kaupasta, pesetin auton ja putsasin sen jälkeen sen lian itse (eilisessä kylmähkössä säässä, viimeiset pimeässä ulkovalon alla)... Mutta koen, että nyt auto on - ainakin ulkopuolelta - minun.

Jossain vaiheessa jatkan varmasti taas elämäni tutkimista:) Että miksi harrastinkaan vaikkapa rivitanssia monta vuotta tai pidin päättelytehtävistä yläasteikäisenä? Tai miksi ihmeessä olin partiossa, kun minulla ei ole mitään suuntavaistoa ja kerrankin eksyin metsään? Niinpä niin, on ollut omia, itse valitsemiani harrastuksia, joista olen nauttinut ja joskus lapsena oli myös niitä, jotka vanhempani ovat valinneet, kun kuvittelivat ne hyödyllisiksi.

Sitä voi yllättävän monessa asiassa itse asiassa elää toisten toiveiden pohjalta. Että jonkun toisen mielestä jokin harrastus, työ, väri, esine... on hieno ja sitten tavoittelee jotain mitä ei itse tarvitse tai halua.. Siivoan näitä sekä sisäisesti että ulkoisesti. Ja lopulta, aion omistaa koko elämäni:)

Eläimet unissa

Jatkan näitä unijuttuja, kun ne ovat nyt itselle niin ajankohtaisia...

Onko sinulla ollut jokin eläin toistuvasti unissa? Minulla on ollut kissoja ja hämähäkkejä. Samoin on vilahtanut ankkoja, leijonia ja muita lintuja. Ja näillä kaikilla on ollut oma merkityksensä...

Aloitan niistä kissoista. Kissat ovat usein näyttäytyneet unissani huonokuntoisina ja minulla on ollut tarve jollain tavalla löytää tai pelastaa niitä. Yhdessä unessa jo jonkin aikaa sitten ajoi palava kuorma-auto seinää päin ja rakennuksesta löytyi kuin löytyikin kissa, joka selvisi. Vastaavia on ollut muitakin. Olen myös huomannut vertaavani pieniä lapsia kissoihin, koska kissa omaa minusta jollain tavalla samoja ymmärryksen tasoja jossain vaiheessa... Niinpä, minulle kissa symboloi omaa lapsuuttani, "sisäistä lastani".

Hämähäkit taasen ovat minusta kammottavia ja pelottavia. Jos jossain on vähänkään isompi hämähäkki esim. seitissä nurkassa, se mielestäni "vahtii ja tuijottaa minua". Noin olen ne kokenut lapsuudestani alkaen ja minulle on vaikeaa antaa hämähäkkien olla, haluan viedä ne heti ulos.... Niinpä näen niistä uniakin. Useimmiten poistan seittejä - eräässä unessa taloni pihalta - tai yritän tappaa niitä. Mielleyhtymäni näistä unien hämähäkeistä on jo jonkin aikaa ollut mitätöivä tai kontrolloiva käytös, josta yritän päästä irti. Esimerkiksi työuupumuksesta toipumisen ja esimiehen kanssa asiasta "taisteleminen" (mitätöivää käytöstä häneltä kun löytyi) sai minut näkemään taistelu-unen hämähäkin kanssa.  Aloin tällöin taistella myös henkistä mitätöintiä vastaan tai ainakin havaita paremmin tällaista käytöstä.

Leijona(patsas) on vilahtanut suojelevassa merkityksessä - henkistä sieluni taloa vartioi kiinalainen leijonapatsas:) Ja linnut ovat jollain tavalla toimineet varoittajina. Esimerkiksi riikinkukko unessani on kertonut minulle, että on aika hiljentää (se pysäytti komealla pyrstöllään varoituksen merkiksi). Olen myös nähnyt unen muniin kuolleista ankanpoikasista. Ajattelin niiden kertovan, että "älä haudo ideoitasi liian pitkään", mutta olin myös juuri lukenut tarinaa hylätystä ankanpoikasesta, josta kasvoikin joutsen - uneni saattoi liittyä myös siihen. Saan ainakin voimaa ajatuksesta, että "kasvan kauniiksi joutseneksi".

Näetkö sinä unia? Ja oletko huomannut, että ne jollain tavalla opastaisivat sinua eteenpäin tai antaisivat tilanteista tulkintoja?

Unelmoinnin päivä

Millaisia juttuja sitä tuli tehtyä näin unelmoinnin päivänä?

Alustin muistikirjoja - en vain yhtä vaan kahta! Ensimmäiseen kirjoittelin ajatuspätkän siitä, miten suuntana on kasvaa omaksi itsekseni ja piirtelin kuvaa siitä, mitä ajattelen asiasta juuri nyt. Ja toiseen hahmottelin ajatusta siitä, mitä haluaisin tehdä isona:) Tähän on tarkoitus tallentaa lisää ideoita ja ajatuksia siitä, mitä haluaisin tehdä. Ensimmäinen taasen on sellainen jokapäiväisten arkisten asioiden ja tunteiden purkukirja....

Siiivosin keittiötä, ja yritin tuoda syksyn sävyjä sisälle. Lähinnä punaista, keltaisen värin kanssa en ole vielä sinut. Mutta punainen tuo voimaa ja energiaa! Punainen ruska on niin kaunis. Ja liitän värin myös kynttilöihin ja liekkiin - joka kuvaa inspiraatiota ja luovuutta, intohimoa. Rauhoittumista syksyn äärelle. Täytyykin taas nauttia glögistä ja glögihetkistä:) Yleensä aloitan glöginjuonnin syksyllä jo ennen kuin ne tulevat kauppoihin, mutta nyt olen vähän normaalia myöhemmässä.Varastoin aina glögejä kellariin muutaman pullon varalle, jotta voin aloittaa niiden nauttimisen heti kun kaipaan:)

Parasta, mikä unelmoinnista herää, on ehkä se fiilis. Sitä katselee maailmaa vähän eri näkövinkkelistä. Esimerkiksi keittiötä voi ajatella kauniimpana kuin se sillä hetkellä on, kunnes se muotoutuu sellaiseksi. Samaa ajatusta voi soveltaa moneen muuhunkin:)

Oletko ehtinyt unelmoida?

Päätin juuri, että tänään on päivä, kun päästän ideani liitelemään vapaasti enkä rajoita niitä ajattelemalla, että tämä on ihan tyhmä edes kuuntelematta sitä:) Tämä olkoon siis ideoimisen päivä:)

Lähteäkseni tuosta liikkeelle aion esittää itselleni kysymyksiä päivän mittaan. Esimerkiksi
Mikä tuottaisi minulle iloa? Mistä nautin? Mikä minulle tärkeää ja mitä haluaisin tehdä? Teemoja voivat olla ihan mitkä vain, mutta uskon, että ajatuksia herää esimerkiksi äitiyden, kirjoittamisen, psykologian ja hyvinvoinnin tiimoilta. Kerään ehkä ajatuksia siitä, mitkä tuovat energiaa (voimavärit??) ja mitkä antavat mukavan rauhallisen olon. Katsotaan, mihin tämä päivä vie...

Voin ideoida samalla kun teen jotain muuta. Puuhastelen. Siivoan vaikka keittiötä:) Tai pysähdyn varta vasten miettimään ja kuuntelemaan ajatuksiani.

Mikä on juuri tänään se juttu, joka tuo draivia? Iloa ja intoa:)

Mukavaa ja idearikasta päivää myös sinulle:) 

Uni uhkaavasta miehestä

Haluan kirjoitella uniani muistiin, nyt kun tuntuu olevan menossa vaihe, jossa näen erilaisia, aika voimakkaitakin unia ja haluan ymmärtää, mitä ne kertovat minulle.

Näin aiemmin unen, jossa oven takana oli mies. Näin hänen hartiansa oven lasin takaa ja oli pimeää. En nähnyt miestä kunnolla. Pelkäsin tätä miestä unessani, että hän tekee jotain pahaa.

Aiemmasta unestani on ehkä kuukausi aikaa. Nyt olen nähnyt unen, jossa näin tämän miehen kasvot. Ne olivat kuin kauhuelokuvasta. Suu oli ommeltu kiinni ja silmät kertoivat syvästä vihasta. Unessani nämä kasvot lähestyivät ja lähestyivät. En väistynyt. Sitten ne vaihtuivat toisiksi; minua lähestyikin parrakkaan miehhen kasvot.

Nämä unet kertovat minulle suhtautumisesta omaan vihaani. Mielestäni näen unta omasta maskuliinisen puolen kehityksestäni ja kiukun kohtaamisesta. Ensin uskallan kohdata palan hartiasta lasin läpi katsellen, sitten kohtaankin jo rohkeammmin kasvot ja silmät, väistymättä. Ommeltu suu kertoo mielestäni juuri siitä, miten tunteeseen suhtaudun; olen niellyt vihaa loputtomiin, enkä ole voinut/osannut päästää sitä ulos. Vaikka olisin raivoissani, on minulle ollut toimintatapana niellä se, niin kauan, etten tuntenut enää vihan tunnetta. Ajattelen siitä myös, että päästäessäni tunteen ulos tarkoittaa se tuskaa, kun avaan suuni. "Ompeleet" repeytyvät ikään kuin rikki. Uskon, että nämä henkiset arvet kuitenkin ajallaan paranevat, ja on aika kuunnella, mitä tällä kauhuelokuvan miehisellä puolella on sanottavaa.

Ja parrakkaan miehen merkityksen ymmärsin juuri;) Hän omalla laillaan muistuttaa sitä aiemmankin unen inhottavaa miestä, joka tarjosi minulle lahjaa. Hän on mielestäni inhottava ja ällöttävä, jotain mitä en halua kohdata. Ja, kas kummaa, tämäkin kertoo minulle, miten suhtaudun vihan tunteeseen. En taida pitää itseäni, tai ketään muutakaan, vihaisena kovin viehättävältä? :)  Vaan ennemminkin se on inhottavaa, pelottavaa..

Suhtautuminen vihan tunteeseen on minulla kuitenkin muuttumassa. Nyt lisäisin siihen mielikuvan henkisistä raameista, jämäkkyydestä, määrätietoisuudesta, vastuullisuudesta... Ne ovat hienoja, positiivisia ominaisuuksia. On kuin sisälle kasvaisi minua (ja jälkikasvuani) suojeleva isoveli.

Taaskin, myös tästä tulee lisäys Naiset, jotka kulkevat susien kanssa -kirjan havaintoihin:)
Päivitetty 17.10.:)

Itsetunnon kehittyminen

Minulla on erikoinen mittari omalle itsetunnolleni tai sen kehittymiselle. Peilaan nimittäin ajatuksiani ja tunteitani siitä, mitä koen kun joku antaa äitiydessä neuvoja...

On ollut päiviä, kun on ahdistanut se, että joku "neuvoo" - siis minusta on yrittänyt "oikoa vääräksi katsomaansa toimintatapaani". Olen tuntenut alemmuutta ja että minua mitätöidään. On tullut suoran sanottuna paha mieli enkä ole osannut sanoa mitään takaisin.

Mutta tällaisessa koen siis kehittyneeni. Eilen sanoinkin omia mielipiteitä ja näkemyksiäni - ja se, että joku edelleen puolustaa omaa mielipidettään (ja yrittää todistaa minun näkemykseni vääräksi) - ei enää ahdistakaan minua. Voin ajatella, että tuo on tuon mielipide, ja että voin olla edelleen muuta mieltä ja toimia parhaaksi katsomallani tavalla. Ja näin, vaikka toiminkin "vain" vaistojen ja maalaisjärkeni varassa ja minulla ei ole mitään todistettua teoriaa takana.

Mutta että keskustelun aikana tai sen jälkeen en tunne oloani nolatuksi tai mitätöidyksi jne. vaikka toisella on tarve kommentoida näkemyksiäni vääräksi, on minusta hieno edistysaskel. Voin olla sellainen kuin olen:) Tätä on syytä tuulettaa:)

Niinpä, haluankin vahvistaa sinua sanoilla

Usko itseesi. Olet hyvä (äiti) sellaisena kuin olet. 

Voit luottaa vaistoihisi ja maalaisjärkeesi ja toimia niin kuin katsot parhaaksi.

Se riittää. 

Kiltteyden ansa

Olen nähnyt unia, joille annoin nimeksi kiltteyden ansa.

Ensimmäisessä eräs vastemmieliseksi kokemani vanhempi mies tarjosi minulle lahjaa. Ja kun en ottanut sitä vastaan, hän meni väijymään minua vessaan, odoiiaen minun saapuvan sinne ja hoilasi alavireistä laulua värin virrasta.

Toisessa lahjaa, tai tällä kertaa kakkua, minulle tarjosi oma äitini. Ja syödessäni sitä tajusin olevani yksin ja hylätty.

Molemmissa on sama teema, jonkin muka hyvän vastaanottaminen ja huonot seuraukset. Liitän ajatuksen, palkinnon, näissä unissa "kilttinä olemiseen". Jos olet "kiltisti" saat lahjan, kakun tai muuta hyvää. Mutta sen sijaan, jos et ole niin ikään kiltisti, et tietysti saa. Mutta, tähän samaiseen tilanteeseen liittyykin eräänlainen dilemma. Jos olet kiltisti, pienennät samalla itseäsi ja annat samalla kohdella itseäsi huonosti. Se on ikään kuin henkinen murha itsellesi. Asetut rooliin, joka ei ole sinun, vaan "kiltin tytön".

Pidän näitä unia eräänlaisina varoituksina itselleni tai jonkinasteisena heräämisenä asiaan. Että kiinnittäisin tilanteisiin tästä näkökulmasta huomiota. Onko jollain muka hyvän tarjoajalla jonkinlainen takaa-ajatus tai pohdittavaksi, mitä sitten, jos en toimi odotetulla tavalla, ja olenkin, ns. oma itseni ja oman polun kulkija. Jos minut sitten näennäisesti hylätään, niin oman polun kulkeminen on kuitenkin arvokkaampaa. Sanon näennäisesti, koska en usko, että niin tosiasiallisesti kävisi, hetkellisesti voi vain tuntua siltä, kun hylkäilen jotain vanhoja periaatteita ja lähipiiri yllättyy. Ja kyse voi olla aika pienistäkin asioista (joista ajallaan muodostuu oma kokonaisuutensa).

Luin samasta aiheesta myös kirjasta Naiset, jotka kulkevat susien kanssa ja lisäilin myös tähän liittyvää tarinan pätkää:).

Kannustamisesta

Minua kiinnostaa seurailla ihmisiä siitä näkökulmasta, että miten he - tai me - suhtaudumme siihen "omaan juttuun". Siihen mikä innostaa ja inspiroi ja antaa, ilman palkkaakin, jotain sellaista sisältöä elämään, josta tulee uutta potkua.

On ihmisiä, jotka kannustavat. Ovat positiivisella tavalla uteliaita ja jotka osaavat sanoa ne juuri oikeat sanat mitä kaipaakin. Kysymykset ovat eteenpäin johdattavia - en ole vielä miettinytkään tuota ja innostavat jatkamaan. On ihanaa, kun elämässä on tällaisia ihmisiä.

Sitten. On ihmisiä, joita ei pysty miellyttämään. He eivät tunnu edes ymmärtävän, että jotain voisi tehdä siksi, että se innostaa. Haetaan negatiivisia juttuja vaikka kivenkolosta. Tai, vielä tylsempää, ignorataan kiinnostus täysin. Ei huomioida, ihan kuin olisit ilmaa, jos kerrot kiinnostuneesi jostain jutusta. Ja jatketaan arjesta valittamista. On niin vaikeaa, kun... Elämässäni on myös tällaisia ihmisiä.

Ajattelen, että on surullista, kun toinen ei pysty asettumaan saappaisiini ja näkemään kiinnostustani - ja innostumaan itse edes pikkuisen. Mutta, siitä tiedän, että tällainen henkilö ei välttämättä anna itsensä innostua edes omille jutuilleen...

Arjessa voi asioihin suhtautua monella tapaa. Ruokaa voi laittaa siksi, että on nälkä. Tai sitten siitä - sekä ruoanlaitosta että itse lopputuloksesta voi nauttia. Niin myös monessa muussa asiassa.

Miten sinä suhtaudut asioihin tänään? Valitsetko surkuttelun tien - vai pienistä, ja miksei suuremmistakin, asioista nauttimisen?

Oma suhtautuminen

Olen viime vuosina lisännyt itsetuntemustani monin eri tavoin. Kirjoittaminen on ollut yksi väylä, mutta olen myös käynyt stressinhallinta ja mindfulness -kurssilla, lukenut hieman psykologiaa (teemoista, jotka ovat koskettaneet itseäni), opetellut nukahtamista ja unettomuuden kanssa taistelua... Lista on pitkä, ei tyhjentävä. Lisäksi äitiys on kasvattanut minua jo nyt enemmän kuin olisin osannut kuvitella.

Olikin jännää huomata, että oma suhtautuminen on muuttunut myös sellaisten asioiden kanssa, joihin ei ole hirveästi paneutunut! Nimittäin esiintymisen suhteen.

Olen ollut todella esiintymispelkoinen, minulla on siitä kamalia traumoja yläasteajalta. Olen kuvitellut, että en ikinä hakeudu vapaaehtoisesti mihinkään, jossa joutuu olemaan esillä. Vieläkin, pahoina hetkinä jotkin kouluajan arvet puskevat esiin.

Mutta, tosiaan, hakeuduin erääseen yhdistyksen toimintaan aktiivisemmaksi jäseneksi ja vieläpä sen hallitukseen. Tätä en olisi osannut kuvitella. Meillä oli suunnittelukokous ensi vuodelle ja olin ihan intona, kun pääsin esittelemään omia suunnitelmiani erääseen toiminnan osaan! Kokousta tosin edelsi huonosti nukuttu yö ja heti perään vatsanpohjassa tuntuva innostuksen nouseminen. No, fiilistelin sitä keskellä yötä (kun en nukkuakaan voinut) ja olin ihan fiiliksissä aamulla. Kokous meni hienosti, vaikka vauvakin oli mukana...

Sitä voisi ajatella, että tuommoinen on pieni juttu, mutta minulle se oli suuri askel eteenpäin:)

Maskuliinisuus

Olen lukenut kirjaa Naiset, jotka kulkevat susien kanssa hiljalleen eteenpäin. Mieleeni on painunut ajatus siitä, että meissä naisissa on myös maskuliinista energiaa. Maskuliininen puoli on avuksi esimerkiksi tilanteissa, joissa tarvitsee asettaa rajoja, sanoa "ei" tai jollain tavalla puolustaa esimerkiksi omaa mielipidettään. Samoin sitä tarvitaan siinä, että saa toteutettua ideoita. En ole aiemmin kokenut itseäni idearikkaaksi, joten en ole osannut kaivata tätä puolta. Mutta nyt, ideoiden vallatessa välillä mieltäni, opettelen tuntemaan myös tätä puolta itsessäni.

Kun aloin miettimään maskuliinista puolta ja toivomaan siihen vähän voimaa, niin käy - näin jälkikäteen ajateltuna ihan loogisesti - siten että tulee tilaisuuksia harjoitella sitä puolta. Olin esimerkiksi vauvani kanssa liikkeellä parturissa. Tämä asiakaspalvelija totesi epäkohteliaaseen sävyyn, että "ei vauvani huuda vielä kovaa, voit antaa hänen olla turvakaukalossaan". Kun hän sanoi sen toistamiseen, oli kuin punainen vaate olisi vedetty silmieni ohi (jos olisin härkä...). Totesin rauhalliseen sävyyn, miten "hänen äitinään päätän kyllä tuon asian", nostin lapsen syliini ja jatkoin, että "olisi heille noloa, jos joutuisin menemään muualle, kun täällä ei sujunut".

Tilanteella oli yllättävä positiivinen puoli. Sillä hetkellä kun asetin rajoja sille, miten minua äitinä ja vauvaani kohdellaan, muuttui tämän henkilön käyttäytyminen - positiivisesti. Hän alkoi jutella innoissaan lapsenlapsistaan.  Olin puulla päähän lyöty... Selkärankaani oli juuri tullut pari senttiä jämäkkyyttä lisää ja sain vieläpä positiivisen suhtautumisenkin siihen päälle:)

Olen myös opetellut esittämään ideoitani -  viemään niitä jollain tavalla eteenpäin. Ja samalla olemaan lannistumatta, jos joku toinen ei innostu. Ja, etsimään toisia henkilöitä, jotka innostuvat:)

Ajatusähky

Siitä on kulunut kaksi viikkoa, kun olen kirjoittanut viime tekstin... Tuntuu hurjalta, että aika vierähtää niin nopeasti. Ja kyse ei ole siitä, ettei olisi kirjoitettavaa. Sen sijaan nyt tuntuu siltä, että ajatuksia on liikaa ja pitäisi keskittyä ensim yhteen ja sitten seuraavaan ja niin edelleen... Kutsunkin tätä tilaa nyt sitten "ajatusähkyksi", liikaa ideoita työstettävänä:)

En ole ainut, jota tällainen vaivaa, myös Taikasaappaiden Heli kertoi blogijumistaan juuri...

Olen viime viikkojen aikana työstänyt ajatusta, kuka minä olen. Olen istunut muistikirjan kanssa pohtimassa kysymyksiä mihin olen menossa ja mikä on minulle tärkeää. Mietin myös intuition roolia elämässäni  ja miten se on minua johdattanut eteenpäin:)

Tämä pohdinta on ollut niin intensiivistä, että en ole yksinkertaisesti pystynyt bloggaamaan yhtään ajatusta tämän prosessoinnin aikana ja vieläkin vähän jumittaa...
Mutta ajattelin laittaa yhden ajatuksistani, jonka kirjoitin muistikirjaani pohdintojeni aikana

Viihdyn luodessani

virkatessani,

kirjoittaessani.

Katsoessani vauvaani silmiin,

yhdessä hymyillen.

Tuntiessani olevani

tuki ja turva.

Silittäessäni kissaani.

Ollessani minä.

Minulle on jollain lailla avautumassa suunta, johon olen menossa, mutta se on tyylistä "askel kerrallaan" intuition kanssa, joten siitä ei voi olla ihan varma, että mitä se juttu on. Mutta olen ollut pohdinnoissani sillä linjalla, että en osaa vielä haaveilla siitä, että se olisi jotain parempaa kuin nyt osaisin kuvitella. Luottaisitteko te tällaisiin ajatuksiin? Että lähdette seuraamaan tällaista fiilistä ilman tietoa, että mihin se vie? Ajattelin kokeilla...:)

Kiitollisuuden voima

Pysähdyin eilen aistimaan kiitollisuuden tunnetta ja miten ihana tunne se on. Miten se oikeastaan tuntuu koko kehossa ja ikään kuin lämmittää mieltä ja sydäntä. Loppujen lopuksi en ollut kiitollinen vain alkuperäisestä aiheestani vaan tunnetta alkoi pulputa lisää ja lisää.

Ajattelen, että tällaisia fiilisteleviä hetkiä olisi hyväksi viettää elämässä enemmänkin. Koin tunteen vielä juuri ennen nukkumaan menoa, eli voitte arvata, nukuinko hyvin:) Vielä tänäänkin pystyn palauttamaan tämän hyvän tunteen vielä mieleeni ja leijailemaan siinä.

Ymmärrän nyt paremmin, miksi suositellaan pitämään kiitollisuuspäiväkirjaa ja lisäämään tätä tunnetta elämään lisää. Yritin eilen kirjoittaa tunteesta myös muistikirjaani - useinhan kirjoitan itselleni negatiivisista tunteista käsin ylös - puran niitä ulos ja kirjoitan/mietin, miten ne vahvistavat. Mutta olisi varmasti hyvä purkaa ja pohtia samalla tavalla kiitollisuuden - ja miksei muitakin positiivisia - tunteita. Vahvistaa niitä ja uudelleen kokemalla lisätä tunnetta elämään:) Samalla se olisi ikään kuin aarrekartta-viesti, että tätä haluan lisää:)

Uusi kuu, uudet kujeet?

Vai mitenköhän se menee... Ajattelin kirjoitella ylös vähän ajatuksia, mitä minulla on juuri nyt meneillään, katsotaan, mitkä niistä päätyvät blogiini sitten myöhemmin:)

Olen inspiroitunut menneessä kuussa mm. synnytyskertomuksista, joita ovat kertoilleet Heli ja Elina ja aiheesta on tullut luettua muistakin lähteistä; myös mm. Heidin Rakkaudella maailmaan ja Karitan Uusi alku postaukset ovat myös olleet kiinnostavia ja ajatuksia herättäviä. Olenkin jo kertonut, että synnytys on ollut minulle voimaannuttava kokemus, mutta varsinaisesti synnytyksestä ja siihen liittyvistä kokemuksista en ole vielä (rohjennut?) kertoa. Mutta tulossa on:)

Lueskelen edelleen kirjaa Naisista, jotka kulkevat susien kanssa ja lainasin juuri myös kirjan Rhonda Byrnen kirjan Sankari. Minua inspiroi myös Virpi Siiran kirja Oma koppa.

Olen jatkanut siniharmaata virkkaustani  ja miettinyt sen parissa, miten meditoivaa virkkaus ja käsityöt voivat olla, kun niihin keskittyy:) Perehdyn myös kirjoittamiseen vähän samasta näkökulmasta - mm. oman sisäisen äänen kuuntelemisen kautta.

Pysähdyn usein miettimään arkea, miten sitä saa muovattua mahdollisimman oman näköiseksi ja inspiroivaksi (vaikka rasittaviakin hetkiä on)... Pysähdyn toisinaan myös pohtimaan sitä, mikä jonkun henkilön reaktion takana on ja peilaan ajatuksiani ymmärrykseeni henkilöstä:)

Vauvan (8 kk) kelloton elämä

Olen monesti nähnyt erilaisilla keskustelusivuilla, blogeissa jne. aika tarkkaankin rytmitettyjä vauvan arkipäiviä ja ajattelin kertoa, millaista on elämä ilman kelloa ja aikatauluja. En tarkoita, että meillä ei olisi rutiineja, vaan sitä, että elämisen rytmi ja tapa suhtautua siihen on vain vähän erilainen.

Aamu alkaa ilman herätyskelloa. Heräämme, kun heräämme. Kello voi olla 7, 8 tai lähempänä yhdeksää. Koska olen täysimettänyt puoleen vuoteen, riittää vauvalle aamupalaksi rintamaito. Ei siis ole tarkkaa aamupala-aikaa heräämisen jälkeen. Sen sijaan meillä on puuro brunssina ensimmäisten aamutorkkujen jälkeen, jotka ovat silloin kun vauvaa väsyttää. Väsymyksen tiedän siitä, että vauvalle tulee tarve tulla lähelleni aamulla maailman (kodin) tutkimisen jälkeen.

Päivätorkut alkavat samalla tavalla väsymyksen tullessa, joustavasti 12-15 välillä, yllättävän usein klo 12 maissa. Kestävät sen, mitä on kestääkseen. Hän haluaa ja saa olla lähelläni torkkujensa ajan. Hän nukkuu usein vatsani päällä (virkkailen samalla). Nykyisin vauvani on jo innokas tutkimaan maailmaa, hän on nimittäin saanut kasvaa ja ollla sylissäni ja lähelläni ihan niin paljon kuin sitä tarvitsee. Hän konttailee ja katselee ja maistelee kaikkea. Hän syö myös välipalan ja lounaan, ajankohdat riippuvat mm. torkuista. Vauvani syö sormiruokia, eli sen verran kuin kulloinkin haluaa, välillä vähemmän ja välillä enemmän, mikä osaltaan helpottaa kellotta elämistä.

Nyt joku voi ajatella, että kamalaa, kun vauvaa pidetään nälässä. Ehei, tunnistan kyllä nälän ilmaisut. Suhtaudun vain niin, että rintamaito on edelleen pääravinto (jota syödään kun on nälkä), ja kiinteät ovat maistelua ja tutustumista ruokaan niin kauan, kunnes hän päättää ottaa sen pääravinnokseen. Niitä saa kyllä syödä ihan niin paljon ja niin kauan kuin huvittaa, mutta en pakota tai maanittele:) Kasvua ei ole missään vaiheessa tarvinnut murehtia, kasvaa nätisti käyrillä. Ei ole siis tarvinnut ihmetellä, syökö tarpeeksi vai ei.

Kun käymme jossain, ajoitan lähdön usein siihen, että vauvani on syönyt hyvin (rintamaitoa). Näin voimme ajaella rauhassa ja hän voi ottaa ajomatkan aikana torkut. Olen toiminut alusta asti näim, autoilu on sujunut varsin mukavasti, huutoja on ollut ihan yksittäisiä kertoja. Tottakai joskus on aikatauluja, ja kyllä, pystyn elämään myös kellon kanssa:) Mutta en halua yhtään enempää kuin on pakko..

Ja kyllä, imetän myös joidenkin kauhistukseksi edelleen öisin ja uskon, että vauvani lopettaa sen itse kun on valmis. Tuskinpa hän sitä enää teini-ikäisenä tekee:) Nukumme perhepedissä ja olen tehnyt sitä kautta imetyksen niin helpoksi kuin suinkin. Vauvani muuten nukkuukin sitten useimmiten 12 tunnin yöunet:)

Elän siis aika symbioosisessa suhteessa vauvani kanssa. Se on ollut minulle se juttu. Toki tarvitsen välillä hengähdystauon ja yritän huolehtia siitä, että sen myös saan:) 

Muistikirjan tasku

Tiedättehän, kuinka vaikeaa muistikirjaa ja kyniä on välillä kuljettaa mukana? Paperit menevät ryttyyn, kun se on jossain laukun pohjalla ja kyniä ei koskaan löydy... Ja jos on eri teemaisia muistikirjoja, niin se, mitä jollain hetkellä tarvitsee, onkin taas kotona. Niinpä. Tällä kertaa kokeilen ratkaista oman muistikirjaongelman seuraavalla ratkaisulla..

Tein kansion väliin muistikirjalle ja kynillle oman taskun, niin ne kulkevat aina mukana (kunhan kansio sattuu mukaan) :)

Aiemmat muistikirja- ja muut säilytysratkaisut löytyvät täältä.

Harmistuksen kääntäminen iloa tuottavaksi

Kerroin eilen, miten vauvan takertuminen torkkujen aikana on harmittanut minua... Miten on ollut tunnetta, että mitään ei saa tehtyä ja että olen kokenut sen luovuutta rajoittavaksi. Mutta että sitten sain idean. Hyväksyin siis tilanteen, että no, nyt on tällainen vaihe ja että tässä ollaan. Lueskelin kirjoja. Muun muassa tätä Tine Solheimin aika luovaa kirjaa, jossa yhdistetään neule-, virkkuu- ja ompelujuttuja saaden ihania, inspiroivia vaatteita ja muita töitä:)

Sitten keksin, että no, torkkuasennossakin voin virkata! Ja, että kirjassa olisi "sopiva ohje" jota en suoraan soveltaisi, koska lähtötilanne on jo erinäköinen..

Ohje:

Lähtötilanne:

Eli minulla oli keskeneräinen työ, joka muodostaa suorakulmion. Siitä pitäisi saada ympyrä..  Ja mielestäni ympyrä on alkanut jo hahmottumaan:)

Nyt minulla on syy odottaa vauvan läheisyystorkkuja:) Oikein sormet syyhyävät, että pääsen taas tämän kimppuun:)

Arjesta

Arki on helposti jotain muuta kuin mitä toivoo sen olevan. Ajattelin taannoin aloittaa syksyn arkeni luovasti, inspiroivasti ja läsnäolevasti. Kuinka sitten kävikään? Aloin märehtiä, kun alkoi tuntua siltä, että aikaa luoville hetkille ei tunnukaan löytyvän.. Vauva alkoi eroahdistuksissaan takertua enemmän kiinni ja esimerkiksi torkkujen aikana ei tuntunut ehtivän tekemään mitään luovaa. Mutta, onko luovuus sitä, että pysähtyy märehtimään tätä tilannetta lopun ikää? Ei, ratkaisu voi löytyä kulman takana, jos sille antaa tilaa...

Halusin käyttää aikaa ompeluun. Jostain kumman syystä. Tai kirjoittamiseen. Mutta, miksi ei voisi tehdä jotain muuta, jos nämä eivät suju? Sitä siis jumiutuu johonkin vaihtoehtoon ja pärrää, kun muka mitään ei voi tehdä... Nyt kaivoin torkkupaikan viereen lankaa, virkkuukoukun ja "ohjeen". Kirjoitin "ohjeen" koska se on vain henkinen tuki, ajattelin toteuttaa virkkuutyön vähän luovemmin kuin mitä ohjeessa on...

Samoin inspiraatio oli hetken jäässä. Annoin sen olla. Ei sitten ommella, jos ei siltä tunnu. En pakota luovuutta tulemaan vaan ideoita tulee kun on tullakseen. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan, kun tekstiä alkaa muodostua päähäni. Että on tarve kirjoittaa se ylös. Ja hups, se onkin valmis. Luotan alitajuntaani ja intuitiooni, mistä teksti sitten tuleekin:)

Läsnäolonkin kanssa alkoi olla vähän haastetta. Kun on harmissaan, ei oikein yhteys itseensäkään suju. Mutta olen sitkeästi yrittänyt ja saanut yhä uudelleen yhteyden palautettua. Läsnäolevana kun asiat sujuvat paremmin, vähän kuin itsestään. Tilanteet tulevat ja menevät, ne eivät niinkään harmita, ja sitä tietää paremmin miten toimia:)

Kuva kertoo enemmän

kuin tuhat sanaa...

Kiitollinen. Siunattu. Onnellinen:)

Sisäinen tuli

Näin viime yönä unta tulesta. Taisin leikitellä sillä ja jotain pientä syttyi tuleen. Se ei ollut pelottava uni, vaan ennemminkin leikittelevä, olin hyvällä tuulella herätessäni. En ole ennen nähnyt tulesta tällä tavalla unta. Eräässä painajaisessa tuli on ollut pelottavana elementtinä, enkä ole juurikaan kokenut sitä esimerkiksi inspiroivaksi, vaikka olenkin joskus katsellut ja kuunnellut takkatulen ritinää.

Uneni herätti minut ajattelemaan omaa sisäistä tultani. Ajattelen, että se on syttymässä. Koen sen liittyvän luovuuteen, inspiraatioon, intohimoon, siihen, mikä antaa elämässä draivia, tahtoa mennä vaikka läpi harmaan kiven. Olen kyllä halutessani sitkeä ja päättäväinen ja koen menneenikin vaikka läpi harmaan kiven, mutta ilman sitä tulta, olen kuvitellut haluavani jotain (opiskelu- ja työmielessä), mutta se veikin minut ojasta allikkoon. Ei se ihan huono juttu ollut, oli ihan hyvä tehdä mutka burn outin kautta.

Mutta nyt minulla on jotenkin erilainen tunne. Mielessäni on asioita, jotka antavat minulle itseluottamusta ja innostusta, vaikka niihin sisältyy haastetta. Mietin, pystynkö? Pieni sisäinen minäni epäröi. Muut voisivat sanoa, että ei kannata. Lannistaa. En kysy muilta, koen, että voin päättää itse, luottaa vaistooni.

Tästä tulikin mieleeni, että olen alkanut lukea erästä kirjaa. Teen siitä poikkeuksellisesti blogikirjoituksen, jota täydentelen pikkuhiljaa ja laitan sen liikkeelle yhtä aikaa tämän postauksen kanssa. Kerron teille, mitä kokemuksia tämä kirja minulle antaa.

Uskon, että nämä positiiviset mielikuvat johdattavat minua eteenpäin ja että uneni liittyy luomisen heräämiseen. Että voin ottaa tilanteen vastaan sellaisena kuin tulee ja uskoa, että voimani ja taitoni riittävät siihen. Saatan oppia uusia asioita ja nauttia siitä mihin olen ehkä ryhtymässä. Lisäksi mielessäni on ajatus, että voin kasvaa pienin askelin (heti ei tarvitse tietää ja osata kaikkea) :)

Naiset jotka kulkevat susien kanssa

Aion kirjoitella tämän postauksen vähän poikkeuksellisesti - osissa. Kyseessä on siis kirja, jota parhaillaan luen. Se kertoo inspiroivasti tarinoita naisista ja tulkitsee naisen psyyken vaistonvaraista osaa. Takakannen mukaan

Jokaisessa naisessa vaikuttaa voima, joka on yhdistelmä herkkiä vaistoja, intohimoista luovuutta ja iätöntä viisautta. Tämä voima on villinainen, kesyttämätön vaistonvarainen olemus, joka on luonnollinen osa terveen naisen psyykettä.

 Aion kirjoitella tähän postaukseeni lainauksia kirjasta, jotka inspiroivat minua sekä havaintojani omien ajatusteni muutoksista; esimerkiksi unia, uutta ymmärrystä ja muutosprosessia ylipäätään.

Miksi tästä kirjasta voisi olla hyötyä juuri minulle? Lausahdus, johon pysähdyin tämän kysymyksen tiimoilta oli seuraava

Kun nainen vahvistaa suhdettaan villiin olemukseen, hän saa lahjaksi pysyvän, sisäisen tarkkailijan, tietäjän, näkijän, oraakkelin, innoittajan, vaiston, luojan, keksijän ja kuuntelijan, joka ohjaa, suosittelee ja kannustaa elämään täydesti niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Kun nainen on läheinen tämän olemuksen kanssa, se säteilee heistä. Tämä villi opettaja, villi äiti, villi opastaja tukee heidän sisäistä ja ulkoista elämäänsä tapahtui mitä tahansa.

Ajattelen, että tämä on juuri oikea kirja minulle. Toimistohiirestä Leijonaemoksi - osa kasvunprosessia, joka on menossa parhaillaan ja johon se niin luonnollisena osana sopii:)

Luin eilen tarinaa luita keräävästä naisesta, La Lobasta. En ymmärtänyt tarinaa, mutta onneksi se selitettiin auki (kuten myös muut tarinat selitetään). Erityisesti pysähdyin ajattelemaan, miten hänen kerrotaan olevan elämää ylläpitävä voima; miten hän on se, jonka puoleen on käännyttävä, kun jokin on kadoksissa. Kirjassa kuvaillaan,  että hän asuu lantion syrjässä, puoliksi luovassa tulessa, puoliksi sen ulkopuolella. Täällä ilmeisesti sijaitsevat pienimmät ja suurimmat ideat odottamassa, että mielemme ja toimintamme toteuttaisivat ne. Nainen kuvataan kaksi miljoonaa vuotta vanhaksi ja että hänen puoleensa voi kääntyä, hänen kanssaan voi keskustella ja häntä voi kuunnella.

No, kokeilunhaluinen kun olen ja minulla sattui olemaan sopivasti mielessäni kysymys, niin yritin sitten mielessäni ottaa yhteyttä tähän vanhaan viisaaseen sisäiseen villinaiseeni. Yritin kysyä, että mitä teen erään kysymyksen kanssa. Tilanne on tarkemmin pohdittu seuraavassa blogitekstissä, mutta lyhykäisyydessään sain unen tulesta ja mieleeni tulvi positiivisia mielikuvia tilanteesta. Näin ollen koin vastauksen olevan kyllä, ja että tämä tilanne johtaa minua jollain tavalla luovuuteni ja inspiraation äärelle.

Täydennetty 23.9.
Kirjoittelin maskuliiniseen puoleeni liittyvistä havainnoistani täällä.  Kirjassa asiasta kerrottiin tarinalla, jossa naisen veljet saapuivat puolustamaan häntä, kun hän heitä eniten tarvitsi. Lisäksi kerrotaan esimerkiksi, että mitä voimakkaampi ja suurempi animus (vastakkaisen sukupuolen olemus, silta sisäisten ajatusten ja tunteen maailman ja ulkoisen maailman välillä) on, sitä paremmin, helpommin ja tyylillä nainen ilmentää ideoitaan ja luovaa työtään ulkoisessa maailmassa konkreettisella tavalla. Naisella, onka animus on kehittymätön, on paljon ideoita ja ajatuksia, mutta hän ei pysty toteuttamaan niitä ulkoisessa todellisuudessa. Häneltä jää aina kesken loistavien ideoidensa järjestäminen tai niiden toteuttaminen.

7.10.
Kirjoittelin juuri kiltteyden ansaan liittyvistä unistani.

Kirjassa tähän teemaan liittyen puhutaan myös ansoista; Tarinassa tyttö kokee kullatut vaunut ja rikaan elämän houkuttelevaksi, suostuu vanhan naisen mukaan ja menettää samalla elämäntyylinsä. Pitää alistua olemaan hiljaa, puhumaan vain pyydettäessä ja paikoillaan.

Tulkinnan mukaan "yksi vahingollisimmista hyökkäyksistä villiä itseään kohtaan on tulla ohjatuksi käyttäytymään kunnolla vihjaamalla, että siitä seuraa (ehkä) palkinto. Vaikka tällä menetelmällä saattaa väliaikaisesti saada kaksivuotiaan siivoamaan huoneensa (ei leikkiä ennen kuin on vuode sijattu), se ei koskaan voi toimia elävän naisen kanssa. Vaikka johdonmukaisuus, vaiheiden seuraaminen ja järjestys ovat kaikki tärkeitä luovan elämän toteuttamisessa, vanhan naisen määräys "olla kunnolla" tappaa kaikki kasvun mahdollisuudet".

Niinpä kirjassa puhutaan leikin ja vaiston puolesta.

17.10.
Unet uhkaavasta miehestä

Kirjan mukaan tällaiset unet voivat merkitä useampaakin asiaa, mutta yksi tulkinnoista (jonka koen sopivan itselleni) on, että "unta näkevä nainen on juuri löytänyt, tai löytämäisillään, ja alkamassa vapauttaa unohdettua ja kahlitsevaa psyyken toimintoa." ... "Naisten unien uhkaavaa mies ilmaantuu paikalle, kun initiaation hetki on koittanut - kun tapahtuu psyykkinen siirtyminen tietämisen ja käyttäytymisen tasolle.  Ja riippumatta siitä, miten vanhaksi nainen elää, kuinka monta vuotta kuluu, häntä odottavat yhä uudet iät, vaiheet ja "ensimmäiset kerrat".

Kirjassa kerrotaan "saalistajasta", jonka olemassaoloon nainen herää ja annetaan sille monta tulkintaa. Uhkaavia tekijöitä voi olla kulttuurissa, perheessä, kuin vaikkapa uskonnossakin.

Itse havahduin "kiltteyden ansaan" ja tunteeni ja puolustuskykyni sitä vastaan ovat heränneet uudella tavalla.

Jatkuu myöhemmin...

Syötyjä sanoja

Taikasaappaat -blogin Heli kertoi saamaansa haasteeseen liittyen syömistään sanoista ja aloitin miettimään omiani... Olenhan minäkin periaatteen ihminen, mutta koen itseni myös joustavaksi. Löytäisinkö sellaisia, jotka olen syönyt?

Nii'in, minähän olen ollut uraihminen. Äkkiä vain takaisin töihin, ettei opittu tieto unohdu ja urapolku katkea. On ollut kiire, kiire ja kiire, enkä ole silloin osannut muuta kuvitella. Ja hups, sitten suunnittelen jääväni hoitovapaalle siksi kolmeksi vuodeksi, kun tämä aika onkin tärkeintä elämässä:) Ei ole kiire, on myös aikaa olla vain.

Entä sitten musiikki... Mitään klassistahan en sitten kuuntele. Se on jotain hirveää.. Tylsää ja siitä ei saa mitään irti (muisto ala-asteelta). Kuuntelin vuoden ajan tauotta autossa klassista musiikkia ja ennen sitä uusklassista Secret Gardenia (Youtube-linkki). Myöskään mitään hiphop-rytmejä ei voi kuunnella. Siis jotain teinimusaa... Nolotti, kun ostin Cheekin levyn ensimmäistä kertaa, itselleni, kun olin ihastunut sen biiseihin Vain elämää -sarjan tiimoilta:) No, enää ei nolota, kaikki tutut tietävät, että pidän sen musiikista ja oon käynyt keikoillakin:) Ja musta Äärirajoille on ihana biisi. Musavideossa on upeat maisemat ja hyvä sanoitus. Se myös antaa mulle jotain draivia, suuntaa. Suljen silmät, kuvittelen et lennän, mun täytyy luottaa, ja antaa vain mennä...

Joo, ja en osaa juosta - kuvitelma.. Se on liian rankkaa, en tykkää, tulee paha olo. Oon muuten juossut 10 kilometriä tapahtumassa ja nauttinut siitä:)  Juuri nyt en pysty, mutta tiedän, että jos alan treenata, pystyn siihen kyllä uudelleenkin.

Filosofia eo ole mun juttu. Sitä ei voi ymmärtää eikä siitä voi olla kiinnostunut. Mitään kukkahattuprofessoreita en kuuntele, ne eivät voi tietää mistään mitään... Kunnes kuuntelin Esa Saarista ja kävin Pafoksella Tulenkantajissa muutamia vuosia sitten. Se osui osuvaan ajankohtaan, ajatukseni olivat murrosvaiheen alussa ja sieltä on tullut monia ajatuksen siemeniä, jotka ovat alkaneet hiljalleen elää omaa elämäänsä sen jälkeen.

Olen myös kuvitellut käyttäväni lasten soseruokia, heti kun niitä vaan voi käyttää. Nehän ovat niin näppäriä. Toisin kävi, täysimetin puoleen vuoteen asti, enkä ole sen jälkeenkään ollut niistä kovin innostunut vaan päätynyt ennemminkin sormiruokiin:)

Viimeisenä, muttei vähäisimpänä, olen melkein aina kuvitellut olevani todella kipuherkkä ja -pelkoinen. Silti, omasta tahdostani, synnytin ilman epiduraalia ja koin, silloinkin, etten sitä tarvinnut. Synnyttäminen oli minulle voimaannuttava kokemus ja pääsin lähelle sisäistä luolanaistani:)


Mitä tästä voisi sanoa? On hyvä antaa itselleen tilaa elää ja muuttua. En ole enää sama ihminen kuin olin muutama vuosi sitten. Ja uskon kehittyväni edelleen seuraavienkin vuosien aikana ja ajattelevani samalla tavalla jälleen uudelleenkin:) Muutos voi tapahtua hiljaksiin arjen mukana, niin se ainakin itselleni on tapahtunut:)

Omaa aikaa.. ja kuinkas sitten kävikään

Olen jonkin aikaa huomannut, että kaipaan hetkittäin omaa aikaa. Mutta minulla ei ole ollut ajatustakaan siitä, mihin haluaisin sen käyttää, joten olen antanut ajatuksen hautua...

Sitten lauantaina, vihdoin, sain idean siitä, että nyt voisin haluta käydä lenkillä. Sovitin juoksuvaatteita (kyllä, minulla on tosiaan sellaiset) ja totesin niiden sopivan! Siis riittävän hyvin niin, että kehtaan mennä niiden kanssa ainakin metsäpoluilla:) Ja mehän asutaan melko luonnon keskellä, joten..

Seuraavana päivänä, heti aamulla, pyysin puolisoa olemaan lapsen kanssa ja kävin lenkillä:) Tämä on hehkutusta siksikin, että synnytyksen jälkeen en ole kertaakaan käynyt (tai edes halunnut käydä) lenkillä yksin ja vieläpä niin että haluaisin kokeilla juosta:) Oli upea ilma, ei liian kuuma, taivas oli melkein pilvetön ja luonto hiljainen. Kävelin lämmittelyksi, venyttelin, ja otin joitakin spurtteja (tuntui keuhkoissa, halusin kokeilla pääsenkö kovaa..). Kävelin ja hölkkäilin takaisin. Se oli ihanaa!! Nautin ilmasta, juoksuhetkestä ja siitä että ajatukset eivät meuhkanneet:) Oli hiljaista.

Tulin kotiin, kaikki oli kunnossa, sain rauhassa syödä aamupalaa ja käydä suihkussa. Tässä kohtaa voisi olla täysi härdelli päällä, mutta aamu on hyvää aikaa (en unelmoi iltalenkeistä tämänkään vuoksi).

Mutta... Taitaa olla syynsä miksi olisi hyvä aloittaa varovasti. Ehei, tämä ei niinkään ottanut jälkojeni päälle, ei. Vaan hartiani menivät täysin juntturaan.. Ne olivat illalla aivan jumissa, päätä särki, aivan karmea olo. En olisi arvannut, että liikunnan harrastamattomuus tuo tällaisia vaikutuksia... Mutta jotain hyvääkin, vaikka olo oli kehno. Sain uuden tilaisuuden harjoitella kivun kanssa toimimista, harjoitusta jotain kuvailin aiemmin... Se ei tällä kertaa helpottanut heti, mutta yön jälkeen oloni on jo aika hyvä. Pieni päänsäryn vire on välillä, mutta se suuri jomotus onneksi hävisi:)

Kivun viesti

Aloin taas eilen pohdiskelemaan yhtä juttua...

Ranteeni särki. Tiedättehän, lapsen jokapäiväinen kantaminen arkisten toimien yhteydessä voi tehdä ranteisiin jomottavan säryn, joka itsellä ainakin alkaa iltaisin, kun pysähtyy ja on pahimmillaan aamulla ensimmäisellä nostolla. Sitten taas päivän mittaan en juuri huomaa sitä, kunnes taas tulee ilta.. Eilen pysähdyin. Mietin. Että mikä on tämän kivun tarkoitus.

Ensin huomasin ajattelevani särkylääkettä - että pitäisi ottaa sellainen kun kipu on niin kova. Mutta sitten mietin, että jos otan särkylääkkeen, mahdollistaa se vain sen, että huomenna toimin jälleen samalla tavalla, olen välittämättä päivän mittaan asiasta ja kipu pysyy edelleen, ellei jopa pahene.. Kuulostelin ajatuksiani. Olen ennenkin tiedostanut, että kivun hetkellä en juuri tunne myötätuntoa itseäni kohtaan vaan minusta tulee suorittaja. Sisäinen orjapiiskurini ottaa vallan.. Millaista se sitten on? Keskityn kipuun, haluan sen loppuvan, se on inhottavaa enkä viihdy kehossani. Koen, että minun pitäisi tehdä jotain enemmän kuin mihin pystyn. Että on oma vikani kun olen kantanut lasta ja aiheuttanut kivun itselleni. Syyllistän siis itseäni. Ajattelen, että kädessä voi olla / tulla jännetupintulehdus -» kuvittelen sen olevan pahempaa kuin se onkaan.

Mihin tämä johti? Huomattuani, että en ole itseäni kohtaan myötätuntoinen ja että suorittava, syyllistävä ajatusmaailma iski päälle, pysäytin sen. Keskityin rentouttamaan itseäni, erityisesti ranteiden aluetta mutta myös käsiä muuten harteisiin asti. Etsin jostain ajatussopukasta myötätuntoisia ajatuksia itseäni kohtaan. Hengittelin ja ajattelin jokaisen hengityksen rentouttavan käsiäni ja ranteitani. Ja kas, yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää tarvetta ottaa sitä särkylääkettä. Ajattelin, että otan sen myöhemmin jos on tarvis.

En sano, että aina pitäisi jättää särkylääke ottamatta ja kuunnella kipua. Tätä voi kokeilla särkylääkkeeen kanssakin:) Että onko kipu sellainen, joka menee ohi, kun sen antaa olla ja keskittyy rentoutumiseen?

Olen joskus lukenut tähän myös joogaharjoituksen, jota eilisessä hetkessä tavoittelin. Kaivoin sen esille ja haluan jakaa sen teillekin:) Se on kirjasta täydellinen joogan perusohjelma.

Istu tuolissa tai lattialla silmät suljettuina. Kiinnitä huomio hengityksen tasaiseen kulkuun. Älä kiirehdi. Palauta jonkin ajan kuluttua mieleesi mielikuva, jossa tunnet energian kohoavan jokaisella sisäänhengityksellä päälaellesi ja laskeutuvan uloshengityksellä alas kehoosi. Tunne kasvolihasten rentoutuvan; vähitellen kehon jokainen osa liittyy mukaan tähän hitaan lempeään virtaukseen. Ennen pitkää koko keho tuntuu lämpimältä ja kihelmöivältä.

Siirrä ajatuksesi siihen kehon osaan, jossa vaiva on, ja anna jokaisen uloshengityksen  virrata nyt pelkästään siihen. Jätä muu keho huomiotta. Jos vaiva on polvessa, kiinnitä mielesi vain ja ainoastaan siihen. Tunne jokaisella uloshengityksellä lämpivän energian virtaavan polven lävitse; tunne sen säteilevän ja aiheuttavan kihelmöintiä. Älä anna muiden ajatusten häiritä itseäsi. Keskität kaiken huomiosi pelkästään energian virtaukseen ja kipeään polveen. Tunnet jännityksen vähenevän sitä mukaa kuin verenkierto paranee ja elintärkeä tervehdyttävä virtaus pääsee taas vaikuttamaan.

 Käytä tähän energian kohdistamiseen kerrallaan vähintään 10 minuuttia ja kasvata aikaa 15-20 minuuttiin. Älä odota ihmeitä, mutta ole tietoinen jatkuvasta paranemisesta. Toipumisen edistyminen riippuu monista seikoista, joten  ole kärsivällinen.

 Itse suhtaudun nykyisin näihin harjoituksiin avoimemmin kuin joskus ennen. Olen joskus ajatellut, että eihän tällainen voi toimia, mutta nykyisin, eihän siitä haittaa ole, jos kokeilee:) Eilen ainakin vältyin särkylääkkeeltä:)

Ajatuksia arjesta...

Myös Kirsi Karvinen Nämä sanat, tämä hiljaisuus -blogista alkoi miettiä, mitä se arki on ja mitä haluaisi sen olevan. Hänkin innostui ajatuksesta luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki:)

Itse aloitin päiväni tänään tekemällä hiusdonitsin siitä ihanasta perhoskankaasta, josta tein imetysmekonkin aiemmin. Siitä on tullut tehtyä myös imetyspaita sekä lapsen hame ja käyttänen kankaan jämiä vielä johonkin muuhun pieneen juttuun:)

Mitä arki on(?)

Pysähdyin tämän kysymyksen äärelle, kun muut suuntaavat töihin ja opiskelemaan, ja itse jään kotiin vanhempainvapaata ja hoitovapaata viettämään. Yleensä syksy alkaa töiden ja mahdollisten harrastusten vietossa ja ne alkavat rytmittää arkea. Mutta minulla ei tätä rytmitystä olekaan tänä vuonna, tänä syksynä. Mietin, että mitä se sitten on, se minun arkeni?

Arkiaamuni alkaa sillä, että heräämme, on arkitoimia ja mies lähtee töihin. Touhuilemme lapsen kanssa, jossain vaiheessa on aamutorkut, laitan ruokaa, touhuilemme, on päikkäriaika, lisää touhuilua ja mies tulee töistä kotiin. On rakennusprojektia siihen päälle. Näinhän sen arjen voi toki mieltää. Mitä jos sen ajattelisi jotenkin toisin? Mitä olisi luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki? Luovuus; arkea rytmittää kirjoittaminen, ompelu ja muu mahdollinen luova toiminta. Lapsen torkut hyödynnän näihin omiin harrastuksiin (ja mahdolliseen työntekoon sitten myöhemmin), jotka auttavat minua myös tuntemaan itseäni. Juuri aloin siivota vaatekaappiani; lajittelin mekot sen mukaan, mitkä haluan säilyttää (jotka mahtuvat tai voivat tulla vielä mahtumaan & joista pidän tai jotka haluan jostain syystä säilyttää muistona) ja jotka lahjoitan pois. Lisäksi muutaman otin talteen materiaaleiksi; tulen käyttämään ne jonkin vaatteen ainesosina, koska kangas on minusta kaunis.

Mietin myös keitä haluan tavata tässä arjessani? Haluanko tavata samassa tilanteessa olevia vai aivan muita - kumpi inspiroi minua enemmän? Käydä vauvakerhoissa tms. tai ihan muualla? En ole vielä päättänyt, käynkö, mutta uskon haluavani, että elämässäni näkyy erilaisia, eri-ikäisiä ihmisiä, ei vain vauvakieltä puhuvia äiti-ihmisiä lapsineen... Haluan ajatella elämää laajemmin kuin pelkästään tätä arkea kakkavaippoineen. Mikä siis minusta kuitenkin on tärkeä osa tätä elämääni, juuri ne perusrutiinit ja elämä vauvan kanssa. Mutta että ihmiset, joita näen, toisivat elämääni myös muita ajatuksia ja ideoita.

Läsnäolo tulee tästä hetkestä. Että elän juuri tätä hetkeä. Minulla oli jo taas tarve etsiä tulevaan tapahtumia, täyttää kalenteria jollain merkityksettömälläkin toiminnalla, kunnes sain taas itseni siitä kiinni. Pysähdyin ajattelemaan, että tässä hetkessä on ihan hyvä, kalenterin ei tarvitse täyttyä, se voi olla avoin. Silloin siellä on tilaa johonkin uuteen, kun sen aika on (tuntuukin taas yllättävän vaikealta, kun on tämä kausi menossa, syksyn saapuminen..). Ehdin myös tutustua lisää minääni, siihen kuka olen:)

Tervetuloa elämääni, luova, inspiroiva ja läsnäoleva arki, opettelen tekemään sinulle tilaa:)

Henkisestä valmistautumisesta

Aloin eilen jostain syystä miettiä tilanteita, joihin on liittynyt henkistä valmistautumista. Elämäni tähän mennessä "suurimpia koitoksia", joihin olen valmistautunut pitkään ja hartaasti.

Toinen liittyi ammatillisesti merkittävään tilanteeseen, johon piti valmistautua monta kuukautta etukäteen, jopa puoli vuotta. Tsemppasin itseäni paljon. Se oli vuonna 2011; kuuntelin paljon jääkiekkoon liitettyjä biisejä ja ajattelin olevani jääkiekkojoukkue ja tekeväni maaleja.. Kuuntelin eilen pari näistä biiseistä ja ensimmäisen kohdalla halusin oksentaa. Uskoisin, että se johtui siitä, että tavoitellessani tätä merkkipaalua jätin syrjään tunteeni ja tarpeitani. Pian tämän jälkeen kaaduinkin burn outiin. Tämä biisi toi mieleen sen, miten olen pystynyt toimimaan näin ja aivopesemään itseni tuolla tavalla. Itse koitos sujui hienosti vaikka olin aivan loppu. Toinen biiseistä kuvasi minulle palautumista; kuvittelin olevani ikään kuin toipunut koitoksesta, pitäneeni riittävästi lomaa ja olevani jälleen täysissä voimissa. Itkin, kun kuulin sen biisin, tämä palautuminen kesti pidempään kuin olisin arvannut...

Ja se toinen olikin paljon jotain merkittävämpää. Nimittäin synnytys. Aloin miettiä myös siihen valmistautumista. Se olikin jotain aivan muuta. Otin lähtökohdaksi tunteiden käsittelyn niiden nielemisen sijaan. Kävin läpi paljon pelkojani ja oivalsin niiden taustoja. Kuvittelin ensiksi, että eniten pelkään kipua. Mutta kipupelko ei ollutkaan se juttu, vaan mahdollinen myötätunnottomuus ja tilanteessa yksin oleminen. Että ympärilläni olisi kovia ihmisiä, jotka tarkastelisivat tilannetta vain lääketieteellisesti ja että minun tuntemukseni jäisivät syrjään. Valmistauduin tästä näkökulmasta. Opettelin rentoutumista ja kuuntelemaan kehoni tuntemuksia ja tunteitani. Opettelin tuntemaan, mitkä liikkeet ja ajatukset auttavat ja etsimään ihmisistä halun auttaa minua. Opettelin tunnistamaan myötätuntoa ja puhumaan peloistani. Ja tämä kaikki toimi. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja koen edelleen, että ikään kuin synnyin uudelleen sillä hetkellä. Aloin kasvaa kohti leijonaemoa ja jätin toimistohiiren pelkoja taakseni.

Nämä kaksi kokemusta ovat antaneet minulle paljon. Olen molemmista ylpeä, vaikkakin synnytys on minulle tärkeämpi kokemus kuin ammattipiireissäni korostettu ammatillinen suoritus. Olen tarvinnut molemmat ymmärtääkseni asioita, enkä ole katkera burn outistani. Ilman sitä en ymmärtäisi yhtä paljon enkä voisi esimerkiksi ymmärtää muita samalla tavalla kuin nyt katselen maailmaa. Ja entä synnytys sitten.. Olen sinut joidenkin pelkojeni kanssa ja tiedän voittaneeni ne. Se, jos mikä, antaa minulle voimaa uskoa, että voin kohdata muitakin pelkojani.

Näissä molemmissa on heittäytymistä johonkin itselle tärkeään, täysillä ja vailla tietoa, kuinka siinä käy. En tiedä, miksi aloin ajatella näitä ja purkaa tuntemuksia sanoiksi, mutta uskon, että se selviää minulle ajallaan. Ehkä palaan näihin ajatuksiin myöhemmin ja haen samaa voimaa?

Voimaannuttavaa päivää myös sinulle!

Minä ja muistikirja?

Sain Elämän flow -uutiskirjeen mukana kutsun/mainoksen kirjoittamishaasteeseen - Löydä elämän flow. Ajatus kiehtoo minua.. Se ehkä antaisi vastauksia kysymyksiin, joita pohdiskelen. Kirjoittelinkin tästä teemasta jo vähän aiemmin, mutta ajattelin vielä jatkaa.. Mietin esimerkiksi, miten tämä toimii? Mielestäni toisinaan kumpuaa ajatuksia, jotka minulla on tarve kirjoittaa blogiini muiden luettavaksi ja toivon, että niistä on hyötyä jollekulle, ellei nyt niin myöhemmin:) Haluan jakaa kokemuksiani ja ajatuksiani positiivisessa mielessä.

Toinen juttu mitä haen, on itsensä ymmärtämistä ja tuntemista. Mikä olisikaan parempi tapa kuin kirjoittaa syvältä kumpuavia ajatuksia ja oivaltaa niiden kautta asioita itsestään? Ihanan hiljaisuuden vallitessa kuunnella, mitä juuri tänään tällä hetkellä tunnen ja koen. Ajattelen siis, että koen tänään tapahtuvat asiat sen valossa, miltä minusta juuri nyt tuntuu ja ne muovautuvat sen mukaan. Toisin sanoen, jokin sillä hetkellä harmittavaltakin tuntuva asia voi johtaa hyvään, kun sen antaa niin vaikuttaa.

Haen myös sisäistä voimaa. Eli kun tunnen itseni ja luotan itseeni, eivät ympärillä tapahtuvat asiat ja muiden mielipiteet niin hetkauta minua. Kasvan kohti leijonaemoa herkistymisten kautta:)

Oli ilahduttavaa lukea kirjoittamishaasteeseen osallistuneiden kommentteja, vielä vähän epäröin, voiko niin tapahtua myös minulle:) mutta pyrin jättämään tilaa sellaiselle ajatukselle, että kokemus voi olla hieno ja johdattaa eteenpäin kohti hyvää.

Ahdistavista ajatuksista irtipäästämistä

Tunnen, miten ahdistusta on taas nousemassa. Minun on mm. haastavampaa nukahtaa ja pienet asiat alkavat häiritä. Tämä on kuitenkin burn out -taustaisena minulle aika tavallista ja käytössäni on monipuolinen työkalupakki näihin tilanteisiin.

Yksi hyväksi kokemani kirja on ollut (ja on edelleenkin) Judith Orloffin Emotionaalinen vapaus. Se on auttanut minua saamaan oivalluksia tunteisiini liittyen ja tiedän, että tästäkin nousevasta ahdistuksesta voin päästä irti (en jätä sitä vellomaan sisälläni). Voin luottaa siihen, että tämäkin tunne tulee ajallaan pintaan käsiteltäväksi ja kerrottuaan asiansa se poistuu.

Etsin omaksi - ja myös teidän - iloksi kirjasta erään meditaatioharjoituksen.

 Vapauttava meditaatio; Nauti levollisuudesta

Uppoudu muutaman upean minuutin ajaksi tunteeseen siitä, että kaikki on täydellisen hyvin. Mitään ei tarvitse muuttaa tai tehdä. Kaikki, siis aivan kaikki, on täysin järjestyksessä. Vaikka elämässä on ylä- ja alamäkiä, sekin on täydellistä. Ei huolia tai paineita, vaan täydellinen rentoutuminen. Anna itsesi pehmetä ja sulaa tuohon nautinnolliseen tunteeseen.

 On hyvä välillä kyseenalaistaa omia ajatuksia. Itselleni ainakin tulee ensin hetkellinen epäusko jo siinä, kun luen tätä. Sitten alan muokata ajatuksiani uuteen uskoon. Ajattelen, että kun toistan tällaista harjoitusta, alan murehtia pikkuhiljaa vähemmän sellaisia asioita, voita en voi muuttaa tai joihin en voi vaikuttaa:)

Kauniita asioita

Innostuin tekemään eilen panna cotta -jälkiruokia. Ne ovat ihanan makuisia ja kuitenkin niin helppoja:) Tein vielä yhden ylimääräisen tälle aamulle nautittavaksi:) Jos innostut tekemään niin esimerkiksi tältä sivulta löytyy samanlaltainen resepti. (Itse teen ne kokonaan kermasta)

Minulla on ollut ajanjakso, jolloin innostuin kokeilemaan erilaisia jälkiruokia (creme brulee, tiramisut yms. tulivat tutuiksi). Samoin olen ollut kiinnostunut jossain vaiheessa kiinalaisesta ja thaimaalaisesta ruoasta sekä italialaisesta ruoasta. Ajattelen tutustuvani jonkin maan kulttuuriin ruoan kautta:) Nämä ovat piristäneet keittiötä ja jotkin kokeilut on tullut toteutettua uudelleenkin.

Mutta kun kokeilee jotain itselleen uutta ja vierasta, on hyvä sallia myös epäonnistumisen mahdollisuus. Aina jostain hyvältä kuulostavalta ei tulekaan niin herkullinen kuin kuulostaa.. Mutta onneksi monet jutut ovat kuitenkin onnistuneet ja ovat sitä kautta kannustaneet tekemään uusia kokeiluja.

Herkullista päivää sinullekin:)

Pysähtyminen

Taikasaappaiden Helin blogitekstin innoittamana palasin itselleni tuttuihin mindfulness-harjoituksiin vauvan aamutorkkujen aikana. Mutta kuinka se olikaan taas vaikeaa! Kun yrittää keskittyä johonkin, esimerkiksi niin yksinkertaiseen asiaan kuin oma hengitys, ajatus katkeaa, kun tilalle tulee muita ajatuksia..

Millaisia ne muut ajatukset sitten ovat? Pitäisi tehdä muka jotain muuta tai esimerkiksi jostain alkaa syyhytä.. Tuntuu epämukavalta olla vain, antaa itsensä olla jossain mukavassa asennossa. Mutta kun tiedostaa nämä, niin ne menevät ohitse. Se on jännä, miten syyhyäminenkin lakkaa, kun sen antaa olla, ja ajatus suorittamisesta (sillä hetkellä) lakkaa, kun sen vain tiedostaa..

Päätinkin, että nyt otan itseäni niskasta kiinni ja teen viikon ajan jonkin lyhyen harjoituksen päivittäin. Kuuntelen, mitä mieleni minulle syöttää ja päästän niistä irti. Etsin hyvää oloa ja annan kiitollisten ja kauniiden ajatusten täyttää mieleni:)

Tämän kannustukseksi palasin Rhonda Byrnen kirjaan Voima ja löysin sieltä hyvän ajatuksen

Jokapäiväisessä elämässämme emme useinkaan tajua, 

että saamme paljon enemmän kuin annamme ja että 

elämästä tulee rikas vain kiitollisuuden myötä.

Olisi vasmasti paljon kiitollisuuden aiheita, jotka vain menevät ohi huomaamattaan. Itse tulee nykyisin huomioitua joitakin sellaisia, joita olen mielessäni toivonut ja jotka toteutuvat. Välillä pyydän johdatusta johonkin haasteelliseen tilanteeseen ja olen kiitollinen, kun tiedän miten toimin ja uskallan toimia vaistojeni ohjaamalla tavalla:) Mutta muulloinkin voisi pysähtyä:)

Herukoiden poiminnasta nautiskelua..(?)

Eilen oli ihana aamu. Nautin siitä heti alusta alkaen ja paistoin pekonia & keitin munia sunnuntain kunniaksi:) Join kupin hyvää kahvia. Ja yllättävää kyllä, päätin myös poimia punaisia viinimarjoja. Aamulla poimin niitä siten, että vauva oli hetken rattaissa, päivällä jatkoin hänen ollessaan torkuilla..

Itseasiassa mietin, miten rentouttavaa se on. Aurinko paistoi (olin vähän varjossa) eikä ollut kiire mihinkään tai tehdä mitään muuta. Mutta silti yksi pohdinta alkoi tulla mieleeni. Nimittäin oman äitini tapa noukkia viinimarjoja. Minulla on kestänyt jo muutaman vuoden päästä siitä tavasta irti. Eli viinimarjoja pitäisi poimia urakalla - mahdollisimman paljon kerralla - ja mehuttaa niitä vielä samana päivänä. Pestä pullot, pestä mehustin.. Sillä tavalla se muodostuukin työksi ja stressiksi, eikä mukavaksi puuhasteluksi.

Olen oppinut pakastamaan kerralla poimimani marjat - mehutan niitä sitten myöhemmin:)  Voin silloin yhdistellä eri aikaan kypsyviä marjoja (esimerkiksi aronioita, jotka kypsyvät paljon myöhemmin). Tällöin ei ole niin väliä, paljonko noukkii kerralla, tuleeko sitä maijallista vai ei:)

Oletko sinä miettinyt tapojasi tehdä arjen pieniä asioita? Tuleeko sinusta suorittaja esimerkiksi laittaessasi ruokaa, tiskatessa, puutarhassa - vai osaatko ottaa rennosti ja nauttia? Itse vielä opettelen, se taitaakin olla loppuelämän juttu:)

Tunteiden käsittelystä - näkökulmiä äitinä

Mitä hyötyä tästä tunteiden käsittelystä sitten on? Miksi hahmottaa niitä eri tavoin ja miksi niistä pitäisi päästää esimerkiksi äitinä irti?

Voin reagoida vaistoillani sen sijaan että reagoisin (negatiivisin) tuntein. Eli esimerkiksi kun vauvani väsyneenä tai eroahdistuksissaan känää (kitisee), ja se alkaa ärsyttää minua.. Jos aina reagoin tähän ärsyyntyneen tunteen vallassa, mitä opetan lapselleni? Jos esimerkiksi yritän olla huomioimatta tätä hänen tunnettaan tai alan vähän harmistuneena rauhoittelemaan, rauhoittuuko vauva unille mukavissa merkeissä? Uskon, että näin ei käy, vaan siirrän jotain tunnetta pikkuhiljaa lapseen. Sillä, että reagoin joskus harmistuneesti, en usko olevan merkitystä, vaan sillä, miten jokapäiväisessä elämässä reagoin. Jos pääsen tunteestani jyvälle, voin reagoida rauhallisemmin ja auttaa vauvaa kenties oppimaan, että unen tulossa ja nukahtamisessa ei ole mitään pelottavaa. Toivon ainakin voivani tähän vaikuttaa, koska minulle uniongelmat ovat olleet jokapäiväistä elämää.

Toisekseen, sitä lakkaa arvioimasta, että onko vauva kiltti vai ei. Itseasiassa kysymys alkaa tuntua oudoltakin, kun sitä ajattelee, että vauvan itkujen ja muiden ilmaisujen takana ovat tunteet ja tarpeet, eikä se onko hän kiltti vai ”tuhma/vaativa”. Käytän myös sanaa tuhma, koska yleensä vastakohta jätetään leijumaan ilmaan kysyttäessä ”onko lapsi kiltti”. En usko, että vauva vielä puolivuotiaanakaan on tahallaan vaativampi, vaan että hänellä on omat tarpeensa ja että ilmaisuun vaikuttaa jo tämän ikäisenä, miten niihin on aiemmin vastattu. Toisin sanoen olisin huolissani, jos lapseni ei aktiivisesti ilmaisisi omia tarpeitaan. Sitä myös hyväksyy lapsensa sellaisena kuin on, eikä vain "kilttinä tyttönä".

Mieleeni tulee myös se, että elämään tulee lisää rakkautta, kun reagoi ymmärtäväisemmin ja rakastavammin sen sijaan, että olisi ärtynyt ja harmissaan. Ja onhan se myös sellainen asia, että sitä tulee hiljalleen takaisinkin:) Ja toki myös äitinä on koko ajan yhä parempi olla, kun vatvoo aina yhä vähemmän negatiivisia asioita mielessään:)