Kivun viesti

Aloin taas eilen pohdiskelemaan yhtä juttua...

Ranteeni särki. Tiedättehän, lapsen jokapäiväinen kantaminen arkisten toimien yhteydessä voi tehdä ranteisiin jomottavan säryn, joka itsellä ainakin alkaa iltaisin, kun pysähtyy ja on pahimmillaan aamulla ensimmäisellä nostolla. Sitten taas päivän mittaan en juuri huomaa sitä, kunnes taas tulee ilta.. Eilen pysähdyin. Mietin. Että mikä on tämän kivun tarkoitus.

Ensin huomasin ajattelevani särkylääkettä - että pitäisi ottaa sellainen kun kipu on niin kova. Mutta sitten mietin, että jos otan särkylääkkeen, mahdollistaa se vain sen, että huomenna toimin jälleen samalla tavalla, olen välittämättä päivän mittaan asiasta ja kipu pysyy edelleen, ellei jopa pahene.. Kuulostelin ajatuksiani. Olen ennenkin tiedostanut, että kivun hetkellä en juuri tunne myötätuntoa itseäni kohtaan vaan minusta tulee suorittaja. Sisäinen orjapiiskurini ottaa vallan.. Millaista se sitten on? Keskityn kipuun, haluan sen loppuvan, se on inhottavaa enkä viihdy kehossani. Koen, että minun pitäisi tehdä jotain enemmän kuin mihin pystyn. Että on oma vikani kun olen kantanut lasta ja aiheuttanut kivun itselleni. Syyllistän siis itseäni. Ajattelen, että kädessä voi olla / tulla jännetupintulehdus -» kuvittelen sen olevan pahempaa kuin se onkaan.

Mihin tämä johti? Huomattuani, että en ole itseäni kohtaan myötätuntoinen ja että suorittava, syyllistävä ajatusmaailma iski päälle, pysäytin sen. Keskityin rentouttamaan itseäni, erityisesti ranteiden aluetta mutta myös käsiä muuten harteisiin asti. Etsin jostain ajatussopukasta myötätuntoisia ajatuksia itseäni kohtaan. Hengittelin ja ajattelin jokaisen hengityksen rentouttavan käsiäni ja ranteitani. Ja kas, yhtäkkiä minulla ei ollutkaan enää tarvetta ottaa sitä särkylääkettä. Ajattelin, että otan sen myöhemmin jos on tarvis.

En sano, että aina pitäisi jättää särkylääke ottamatta ja kuunnella kipua. Tätä voi kokeilla särkylääkkeeen kanssakin:) Että onko kipu sellainen, joka menee ohi, kun sen antaa olla ja keskittyy rentoutumiseen?

Olen joskus lukenut tähän myös joogaharjoituksen, jota eilisessä hetkessä tavoittelin. Kaivoin sen esille ja haluan jakaa sen teillekin:) Se on kirjasta täydellinen joogan perusohjelma.

Istu tuolissa tai lattialla silmät suljettuina. Kiinnitä huomio hengityksen tasaiseen kulkuun. Älä kiirehdi. Palauta jonkin ajan kuluttua mieleesi mielikuva, jossa tunnet energian kohoavan jokaisella sisäänhengityksellä päälaellesi ja laskeutuvan uloshengityksellä alas kehoosi. Tunne kasvolihasten rentoutuvan; vähitellen kehon jokainen osa liittyy mukaan tähän hitaan lempeään virtaukseen. Ennen pitkää koko keho tuntuu lämpimältä ja kihelmöivältä.

Siirrä ajatuksesi siihen kehon osaan, jossa vaiva on, ja anna jokaisen uloshengityksen  virrata nyt pelkästään siihen. Jätä muu keho huomiotta. Jos vaiva on polvessa, kiinnitä mielesi vain ja ainoastaan siihen. Tunne jokaisella uloshengityksellä lämpivän energian virtaavan polven lävitse; tunne sen säteilevän ja aiheuttavan kihelmöintiä. Älä anna muiden ajatusten häiritä itseäsi. Keskität kaiken huomiosi pelkästään energian virtaukseen ja kipeään polveen. Tunnet jännityksen vähenevän sitä mukaa kuin verenkierto paranee ja elintärkeä tervehdyttävä virtaus pääsee taas vaikuttamaan.

 Käytä tähän energian kohdistamiseen kerrallaan vähintään 10 minuuttia ja kasvata aikaa 15-20 minuuttiin. Älä odota ihmeitä, mutta ole tietoinen jatkuvasta paranemisesta. Toipumisen edistyminen riippuu monista seikoista, joten  ole kärsivällinen.

 Itse suhtaudun nykyisin näihin harjoituksiin avoimemmin kuin joskus ennen. Olen joskus ajatellut, että eihän tällainen voi toimia, mutta nykyisin, eihän siitä haittaa ole, jos kokeilee:) Eilen ainakin vältyin särkylääkkeeltä:)

Henkisestä valmistautumisesta

Aloin eilen jostain syystä miettiä tilanteita, joihin on liittynyt henkistä valmistautumista. Elämäni tähän mennessä "suurimpia koitoksia", joihin olen valmistautunut pitkään ja hartaasti.

Toinen liittyi ammatillisesti merkittävään tilanteeseen, johon piti valmistautua monta kuukautta etukäteen, jopa puoli vuotta. Tsemppasin itseäni paljon. Se oli vuonna 2011; kuuntelin paljon jääkiekkoon liitettyjä biisejä ja ajattelin olevani jääkiekkojoukkue ja tekeväni maaleja.. Kuuntelin eilen pari näistä biiseistä ja ensimmäisen kohdalla halusin oksentaa. Uskoisin, että se johtui siitä, että tavoitellessani tätä merkkipaalua jätin syrjään tunteeni ja tarpeitani. Pian tämän jälkeen kaaduinkin burn outiin. Tämä biisi toi mieleen sen, miten olen pystynyt toimimaan näin ja aivopesemään itseni tuolla tavalla. Itse koitos sujui hienosti vaikka olin aivan loppu. Toinen biiseistä kuvasi minulle palautumista; kuvittelin olevani ikään kuin toipunut koitoksesta, pitäneeni riittävästi lomaa ja olevani jälleen täysissä voimissa. Itkin, kun kuulin sen biisin, tämä palautuminen kesti pidempään kuin olisin arvannut...

Ja se toinen olikin paljon jotain merkittävämpää. Nimittäin synnytys. Aloin miettiä myös siihen valmistautumista. Se olikin jotain aivan muuta. Otin lähtökohdaksi tunteiden käsittelyn niiden nielemisen sijaan. Kävin läpi paljon pelkojani ja oivalsin niiden taustoja. Kuvittelin ensiksi, että eniten pelkään kipua. Mutta kipupelko ei ollutkaan se juttu, vaan mahdollinen myötätunnottomuus ja tilanteessa yksin oleminen. Että ympärilläni olisi kovia ihmisiä, jotka tarkastelisivat tilannetta vain lääketieteellisesti ja että minun tuntemukseni jäisivät syrjään. Valmistauduin tästä näkökulmasta. Opettelin rentoutumista ja kuuntelemaan kehoni tuntemuksia ja tunteitani. Opettelin tuntemaan, mitkä liikkeet ja ajatukset auttavat ja etsimään ihmisistä halun auttaa minua. Opettelin tunnistamaan myötätuntoa ja puhumaan peloistani. Ja tämä kaikki toimi. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja koen edelleen, että ikään kuin synnyin uudelleen sillä hetkellä. Aloin kasvaa kohti leijonaemoa ja jätin toimistohiiren pelkoja taakseni.

Nämä kaksi kokemusta ovat antaneet minulle paljon. Olen molemmista ylpeä, vaikkakin synnytys on minulle tärkeämpi kokemus kuin ammattipiireissäni korostettu ammatillinen suoritus. Olen tarvinnut molemmat ymmärtääkseni asioita, enkä ole katkera burn outistani. Ilman sitä en ymmärtäisi yhtä paljon enkä voisi esimerkiksi ymmärtää muita samalla tavalla kuin nyt katselen maailmaa. Ja entä synnytys sitten.. Olen sinut joidenkin pelkojeni kanssa ja tiedän voittaneeni ne. Se, jos mikä, antaa minulle voimaa uskoa, että voin kohdata muitakin pelkojani.

Näissä molemmissa on heittäytymistä johonkin itselle tärkeään, täysillä ja vailla tietoa, kuinka siinä käy. En tiedä, miksi aloin ajatella näitä ja purkaa tuntemuksia sanoiksi, mutta uskon, että se selviää minulle ajallaan. Ehkä palaan näihin ajatuksiin myöhemmin ja haen samaa voimaa?

Voimaannuttavaa päivää myös sinulle!

Tunteet mielikuvina

Kuten jo kerroinkin, ajattelen tunteita toisinaan pilvinä. Toisinaan taas näen niitä muuten mielikuvina, esimerkiksi kiukusta tuli minulle viimeksi mielikuva nyrkkien takomisesta seinään. Ajattelen, että mielikuva kuvaa ikään kuin tunnetta ja sen voimaa, esimerkiksi tuossa kiukussa oli mukana myös turhautumista ja pettymystäkin. Minulle ei tule kuitenkaan tarvetta toimia tällä tavalla vaan ainoastaan näen tunteen toisella tapaa.

Pelkojen osalta minulle tulee välillä mieleen pieni tyttö, joka haluaa mennä piiloon esimerkiksi johonkin nurkkaan. Tämä tyttö ei ensin halunnut näyttäytyä, mutta on jo tullut rohkeammaksi. Ajattelen, että se on mielikuva sisäisestä minusta, ja että pääsen vähitellen lähemmäksi minääni, sitä kuka olen. Että ikään kuin opin luottamaan ja tukeutumaan itseeni. Että lopulta voin ottaa jopa tästä tytöstä kädestä kiinni ja astella yhdessä eteenpäin. Siihen taitaa kuitenkin olla vielä matkaa.

Saatan myös joskus jopa katsella muita samoin silmin. Joskus minulle on tullut jostakusta toisesta, ihan siis aikuisesta ihmisestä, mieleen pieni tyttö tai poika, joka pelkää esimerkiksi hylkäämistä tai torjuntaa (vaikka yrittäisi esittää juuri päinvastaista). Ajattelen, että taustani mahdollistaa tunteiden lähestymisen erillä tapaa, jo aika syvällisesti ja että näilläkin mielikuvilla on oma tarkoituksensa, ehkä ymmärtää ja suhtautua vähän ymmärtäväisemmin sekä itseeni että muihin.

Nämä kaikki eri tavat katsella tunteita, niin pilvinä, mielikuvina kuin väreinäkin, helpottavat minua päästämään niistä irti, sillä silloin tunne on selkeämpi, yksilöitävissä oleva ja jollain tavalla siitä on kai silloin päässyt riittävästi jyvälle - se on kertonut sen, mitä sen on tarvinnut.

Taivaan katselu

Minulle on ollut hyödyksi raskaampien tunteiden käsittelyssä seuraava ajatus

Sinä olet taivas, et pilvet

Sinä olet valtameri, et aallot

Olet tarpeeksi suuri sisältämään kaikki kokemuksesi

Samalla tavalla kuin taivas voi sisältää pilvet 

ja valtameri minkä tahansa aallon.

Hahmotan tunteitani toisinaan katsomalla taivaalle ja mietin niitä pilvinä. Monet murheet ja huolet tuntuvat suurilta, kun niitä katsoo läheltä, mutta pienenevät, kun niitä tarkastelee kauempaa. Voin myös ajatella keskellä raskaita tuntemuksia, miten niiden takana paistaa kuitenkin aurinko, se ei vain juuri nyt ole näkyvissä. 

Joskus taas ennen ukkosta suututtaa ja päätä särkee - onkohan se jännä sattuma vai onkohan niillä jokin yhteys?

Kun minua jännittää jokin juttu ja mietin miten se menee, olen joskus nähnyt taivaalla sateenkaaren:) Se on tuonut rauhaa. Samoin kesken matkanteon on voinut sade lakata, kun olen miettinyt jotain tilannettani:) Panen niitä huumorintajuisesti merkille. Ajatuksilla ja uskolla voi olla suuri voima:)

Juuri tällä hetkellä taivas - ja myös mieleni - ovat melko seesteisiä:)