Aloin eilen jostain syystä miettiä tilanteita, joihin on liittynyt henkistä valmistautumista. Elämäni tähän mennessä "suurimpia koitoksia", joihin olen valmistautunut pitkään ja hartaasti.
Toinen liittyi ammatillisesti merkittävään tilanteeseen, johon piti valmistautua monta kuukautta etukäteen, jopa puoli vuotta. Tsemppasin itseäni paljon. Se oli vuonna 2011; kuuntelin paljon jääkiekkoon liitettyjä biisejä ja ajattelin olevani jääkiekkojoukkue ja tekeväni maaleja.. Kuuntelin eilen pari näistä biiseistä ja ensimmäisen kohdalla halusin oksentaa. Uskoisin, että se johtui siitä, että tavoitellessani tätä merkkipaalua jätin syrjään tunteeni ja tarpeitani. Pian tämän jälkeen kaaduinkin burn outiin. Tämä biisi toi mieleen sen, miten olen pystynyt toimimaan näin ja aivopesemään itseni tuolla tavalla. Itse koitos sujui hienosti vaikka olin aivan loppu. Toinen biiseistä kuvasi minulle palautumista; kuvittelin olevani ikään kuin toipunut koitoksesta, pitäneeni riittävästi lomaa ja olevani jälleen täysissä voimissa. Itkin, kun kuulin sen biisin, tämä palautuminen kesti pidempään kuin olisin arvannut...
Ja se toinen olikin paljon jotain merkittävämpää. Nimittäin synnytys. Aloin miettiä myös siihen valmistautumista. Se olikin jotain aivan muuta. Otin lähtökohdaksi tunteiden käsittelyn niiden nielemisen sijaan. Kävin läpi paljon pelkojani ja oivalsin niiden taustoja. Kuvittelin ensiksi, että eniten pelkään kipua. Mutta kipupelko ei ollutkaan se juttu, vaan mahdollinen myötätunnottomuus ja tilanteessa yksin oleminen. Että ympärilläni olisi kovia ihmisiä, jotka tarkastelisivat tilannetta vain lääketieteellisesti ja että minun tuntemukseni jäisivät syrjään. Valmistauduin tästä näkökulmasta. Opettelin rentoutumista ja kuuntelemaan kehoni tuntemuksia ja tunteitani. Opettelin tuntemaan, mitkä liikkeet ja ajatukset auttavat ja etsimään ihmisistä halun auttaa minua. Opettelin tunnistamaan myötätuntoa ja puhumaan peloistani. Ja tämä kaikki toimi. Synnytys oli minulle voimaannuttava kokemus ja koen edelleen, että ikään kuin synnyin uudelleen sillä hetkellä. Aloin kasvaa kohti leijonaemoa ja jätin toimistohiiren pelkoja taakseni.
Nämä kaksi kokemusta ovat antaneet minulle paljon. Olen molemmista ylpeä, vaikkakin synnytys on minulle tärkeämpi kokemus kuin ammattipiireissäni korostettu ammatillinen suoritus. Olen tarvinnut molemmat ymmärtääkseni asioita, enkä ole katkera burn outistani. Ilman sitä en ymmärtäisi yhtä paljon enkä voisi esimerkiksi ymmärtää muita samalla tavalla kuin nyt katselen maailmaa. Ja entä synnytys sitten.. Olen sinut joidenkin pelkojeni kanssa ja tiedän voittaneeni ne. Se, jos mikä, antaa minulle voimaa uskoa, että voin kohdata muitakin pelkojani.
Näissä molemmissa on heittäytymistä johonkin itselle tärkeään, täysillä ja vailla tietoa, kuinka siinä käy. En tiedä, miksi aloin ajatella näitä ja purkaa tuntemuksia sanoiksi, mutta uskon, että se selviää minulle ajallaan. Ehkä palaan näihin ajatuksiin myöhemmin ja haen samaa voimaa?
Voimaannuttavaa päivää myös sinulle!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti