Voin reagoida vaistoillani sen sijaan että reagoisin
(negatiivisin) tuntein. Eli esimerkiksi kun vauvani väsyneenä tai eroahdistuksissaan känää (kitisee),
ja se alkaa ärsyttää minua.. Jos aina reagoin tähän ärsyyntyneen tunteen vallassa,
mitä opetan lapselleni? Jos esimerkiksi yritän olla huomioimatta tätä hänen
tunnettaan tai alan vähän harmistuneena rauhoittelemaan, rauhoittuuko vauva
unille mukavissa merkeissä? Uskon, että näin ei käy, vaan siirrän jotain tunnetta
pikkuhiljaa lapseen. Sillä, että reagoin joskus harmistuneesti, en usko olevan
merkitystä, vaan sillä, miten jokapäiväisessä elämässä reagoin. Jos pääsen tunteestani
jyvälle, voin reagoida rauhallisemmin ja auttaa vauvaa kenties oppimaan, että
unen tulossa ja nukahtamisessa ei ole mitään pelottavaa. Toivon ainakin voivani
tähän vaikuttaa, koska minulle uniongelmat ovat olleet jokapäiväistä elämää.
Toisekseen, sitä lakkaa arvioimasta, että onko vauva kiltti vai ei. Itseasiassa kysymys alkaa tuntua oudoltakin, kun sitä ajattelee, että vauvan itkujen ja muiden ilmaisujen takana ovat tunteet ja tarpeet, eikä se onko hän kiltti vai ”tuhma/vaativa”. Käytän myös sanaa tuhma, koska yleensä vastakohta jätetään leijumaan ilmaan kysyttäessä ”onko lapsi kiltti”. En usko, että vauva vielä puolivuotiaanakaan on tahallaan vaativampi, vaan että hänellä on omat tarpeensa ja että ilmaisuun vaikuttaa jo tämän ikäisenä, miten niihin on aiemmin vastattu. Toisin sanoen olisin huolissani, jos lapseni ei aktiivisesti ilmaisisi omia tarpeitaan. Sitä myös hyväksyy lapsensa sellaisena kuin on, eikä vain "kilttinä tyttönä".
Mieleeni tulee myös se, että elämään tulee lisää rakkautta, kun reagoi ymmärtäväisemmin ja rakastavammin sen sijaan, että olisi ärtynyt ja harmissaan. Ja onhan se myös sellainen asia, että sitä tulee hiljalleen takaisinkin:) Ja toki myös äitinä on koko ajan yhä parempi olla, kun vatvoo aina yhä vähemmän negatiivisia asioita mielessään:)
Toisekseen, sitä lakkaa arvioimasta, että onko vauva kiltti vai ei. Itseasiassa kysymys alkaa tuntua oudoltakin, kun sitä ajattelee, että vauvan itkujen ja muiden ilmaisujen takana ovat tunteet ja tarpeet, eikä se onko hän kiltti vai ”tuhma/vaativa”. Käytän myös sanaa tuhma, koska yleensä vastakohta jätetään leijumaan ilmaan kysyttäessä ”onko lapsi kiltti”. En usko, että vauva vielä puolivuotiaanakaan on tahallaan vaativampi, vaan että hänellä on omat tarpeensa ja että ilmaisuun vaikuttaa jo tämän ikäisenä, miten niihin on aiemmin vastattu. Toisin sanoen olisin huolissani, jos lapseni ei aktiivisesti ilmaisisi omia tarpeitaan. Sitä myös hyväksyy lapsensa sellaisena kuin on, eikä vain "kilttinä tyttönä".
Mieleeni tulee myös se, että elämään tulee lisää rakkautta, kun reagoi ymmärtäväisemmin ja rakastavammin sen sijaan, että olisi ärtynyt ja harmissaan. Ja onhan se myös sellainen asia, että sitä tulee hiljalleen takaisinkin:) Ja toki myös äitinä on koko ajan yhä parempi olla, kun vatvoo aina yhä vähemmän negatiivisia asioita mielessään:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti