Arki on helposti jotain muuta kuin mitä toivoo sen olevan. Ajattelin taannoin aloittaa syksyn arkeni luovasti, inspiroivasti ja läsnäolevasti. Kuinka sitten kävikään? Aloin märehtiä, kun alkoi tuntua siltä, että aikaa luoville hetkille ei tunnukaan löytyvän.. Vauva alkoi eroahdistuksissaan takertua enemmän kiinni ja esimerkiksi torkkujen aikana ei tuntunut ehtivän tekemään mitään luovaa. Mutta, onko luovuus sitä, että pysähtyy märehtimään tätä tilannetta lopun ikää? Ei, ratkaisu voi löytyä kulman takana, jos sille antaa tilaa...
Halusin käyttää aikaa ompeluun. Jostain kumman syystä. Tai kirjoittamiseen. Mutta, miksi ei voisi tehdä jotain muuta, jos nämä eivät suju? Sitä siis jumiutuu johonkin vaihtoehtoon ja pärrää, kun muka mitään ei voi tehdä... Nyt kaivoin torkkupaikan viereen lankaa, virkkuukoukun ja "ohjeen". Kirjoitin "ohjeen" koska se on vain henkinen tuki, ajattelin toteuttaa virkkuutyön vähän luovemmin kuin mitä ohjeessa on...
Samoin inspiraatio oli hetken jäässä. Annoin sen olla. Ei sitten ommella, jos ei siltä tunnu. En pakota luovuutta tulemaan vaan ideoita tulee kun on tullakseen. Samoin on kirjoittamisen kanssa. Kirjoitan, kun tekstiä alkaa muodostua päähäni. Että on tarve kirjoittaa se ylös. Ja hups, se onkin valmis. Luotan alitajuntaani ja intuitiooni, mistä teksti sitten tuleekin:)
Läsnäolonkin kanssa alkoi olla vähän haastetta. Kun on harmissaan, ei oikein yhteys itseensäkään suju. Mutta olen sitkeästi yrittänyt ja saanut yhä uudelleen yhteyden palautettua. Läsnäolevana kun asiat sujuvat paremmin, vähän kuin itsestään. Tilanteet tulevat ja menevät, ne eivät niinkään harmita, ja sitä tietää paremmin miten toimia:)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti