Kukapa ei voisi sanoa joskus murehtineensa tai inhonneensa
kehossaan jotain osaa.. Minulle – ja ehkäpä monelle muullekin – ei ole vain
kertynyt raskauden yhteydessä kiloja, vaan ne tuntuvat haluavan myös itsepintaisesti
jäädä, imetyksestäkin huolimatta. Mitään nopeaa ja helppoa keinoa
minulla ei ole niiden karistamiseen, vaan olen alkanut ajatella, että voisiko
niihin suhtautua toisin.
Ylpeys omasta kehosta
Ensin mietin, että voisinko vain ajatella olevani ylpeä kehostani? Vaikka kilot ovat ehkä tulleet jäädäkseen, arvet oletettavasti pysyvät ja rinnatkaan eivät todennäköisesti palaudu normaaleihin mittoihinsa… Voinko ajatella, että nämä ovat merkkejä siitä, että olen kantanut lasta kehossani sen yhdeksän kuukautta, synnyttänyt ja myös imettänyt. Mielestäni se tuntuisi hyvältä lähestymistavalta…
Mutta. Sitten on niitä, jotka ovat käyneet saman prosessin
läpi ja joilla ei siitä huolimatta ole jäljellä raskauskiloja enää tässäkään
vaiheessa.. eli kateus voi kuitenkin kyteä pienessä mielessäni tai pelko siitä,
että minua pidetään esimerkiksi laiskana muihin verrattuna. Voinko ajatella,
että minulla on juuri nyt jotain paljon arvokkaampaa kuin laihduttaminen?
Jotain arvokkaampaa kuin salitreenit ja lenkkeily? Olen läsnä lapseni
tärkeissä hetkissä. Ilman kiirettä, stressiä tai aikatauluja.
Onko sillä loppujenkaan lopuksi väliä, mitä muut ajattelevat,
kunhan itse viihdyn kropassani? On ihanaa olla epätäydellinen minä. Että ei ole
tarvetta jatkuvasti tavoitella täydellisyyttä, jotain, mitä on mahdotonta
saavuttaa… Vaan että voisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti