Ajattelen välillä, että rohkenenko kertoa tarinani, mutta nyt olen aikeissa sitä aloittaa. Jatkan sitä sitten pikkuhiljaa blogini muiden kirjoitusten mukana.
Ajoin itseni burn outiin reilu pari vuotta sitten. Taustalla oli liikaa toitä ja kuvitelma siitä, että sekään ei riitä. Pitäisi tehdä enemmän, tehokkaammin... En osannut tunnistaa omia rajojani tai että olen aivan loppu. Kuvittelin, että jaksan vielä tämän. Ja sitten seuraavan ja seuraavan ja taas seuraavan.. se oli loppumaton suo. Mutta tiedättehän, sitten se päättyi, yks kaks.
Se oli jännä hetki. Kesken ajomatkan vaistoni kertoi minulle, että on aika soittaa työterveyshuoltoon ja varata aika. Mietittyäni hetken pystyin perustelemaan sen itselleni. En kuitenkaan varannut sitä samalle päivälle vaan viikonlopun jälkeen (jätin itselleni hetken pohdinta-aikaa). Kävin terveydenhoitajalla ja siitä se lähti. Ongelmavyyhti alkoi purkautua. Olin sairaslomalla, kävin keskustelemassa, kirjoitin. Purin ulos kokemustani. Samalla aloin pikkuhiljaa ymmärtämään itseäni.
En ole katkera siitä, että minulle kävi näin. Olen kiitollinen. Se pysäytti ja aloitti muutoksen minussa. Ilman sitä jatkaisin ehkä edelleen samalla linjalla.
Se, että uskalsin luottaa vaistooni juuri tuolla hetkellä on antanut minulle paljon. Ajoituskin oli hyvä, olin siihen valmis. Tämä, ja myös monet muut hetket, ovat opettaneet minua luottamaan vaistooni, mikä on ollut tukena äitiydessäkin. En ole niin tuuliajolla kuin olisin ilman.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti