Mieleni jatkoi edelleen eilen alkanutta aihetta. Aloitin eilen kevyesti miettimällä suhdettani pukeutumiseen, meikkaamiseen, koruihin yms. Sitten alkoi pamahdella ajatuksiani suhteestani seksuaalisuuteen. Miten itse suhtaudun ja millainen malli minulla on ollut?
Meillä kotona ei tunteista juurikaan puhuttu. Kiukku ei tunteena kuulunut kiltille tytölle (se piti niellä) ja pelkokin oli jotain väheksyttävää. Aitoa innostusta en muista kotona nähneeni, ympäristö on ollut melko suorituskeskeinen. Mietin myös saamaani seksuaalivalistusta... Siis mitä valistusta, eihän sellaista ollut? Se oli siinä, että lapsena sanottiin, että kun on kaunis tyttö, pitää lähestyviä poikia uhata aseella...? Siis WTF? Olen edelleen kuullut tämän lauseen pienten lasten yhteydessä... Ja menkat oli jotain sellaista, jota piti kätkeä (äitini piti siteensä vaatekaapissa "piilossa", ne eivät voineet olla edes vessan kaapissa nähtävillä? Täysin luonnolliseen asiaan on suhtauduttu varsin salamyhkäisesti.
Minulla oli kovat menkkakivut, kouristuksia ja sen sellaista, mutta tämän salamyhkäisyyden vuoksi en osannut edes sanoittaa asiaa kunnolla. Vasta aikuisiässä opin, että e-pillerit myös vähentävät kipujen määrää ja kesti hyvän aikaa, että keksin, mitkä särkylääkkeet tehoavat ja mitä muuta kivun hetkillä voi tehdä kuin napata särkylääkkeen (että lämpö ja rentoutuminen voivat myös auttaa). Oikeastaan vasta raskaus ja synnytys ovat opettaneet minulle uutta suhtautumista naiselliiseen kehooni. Luonnollisuutta, hormonitoiminnan arvostamista, kehoni kuuntelemista ja siihen luottamista.
Muistelin aamulla synnytystäni ja olin siitä ylpeä. Miten minä synnytin ja muut toimivat vain avustajan roolissa. Minulla oli uskomaton luottamus kehooni ja vaistoihini - ja on edelleen. Kun kehollani on asiaa minulle, pysähdyn kuuntelemaan sitä. Kehoni varoittaa, jos minulla on paha polla - hartiat ja pää alkavat särkeä jne. Ja päinvastoin, myös hyvän olon ja innostuksen tunnen kehossani. Innostus on toisinaan kuin olisi nauttinut liikaa kahvia:)
Tällä saralla koen siis kehittyneeni lapsuuden mallista oman näköiseen ajatteluun, ikään kuin irroittaneeni niistä malleista ja opeista, mitä lapsuudessa olen saanut:)
Minulla on aivan samanlaisia kokemuksia omasta lapsuudestani ja nuoruudestani. Kuukautiset olivat jotain hävettävää ja piiloteltavaa (itse hädin tuskin uskalsin äidilleni kertoa, että minulla alkoi menkat ja sen jälkeen siitä ei sitten puhuttu mitään). Seksi jotain sellaista, mistä ei voinut puhua yhtään, ainut neuvo oli, että "miesten kanssa pitää osata olla oikein". Nyt kun itselläni on kaksi poikaa ja he ovat nyt 9 v ja 11 v, mietinnässä on, missä vaiheessa alkaa heille puhua seksistä.
VastaaPoistaItselläni on tyttö ja mietin juuri, että onkohan se jotenkin helpompaa, kun asiaa voi ensin lähestyä juuri kuukautisten kautta (tarkoitus, kivut, niiden helpottaminen, muut kehon muutokset...)? Mutta ei se silti helppoa ole, varsinkaan kun itse ei valistusta ole saanut. Meillä annettiin joku kirja käteen, mistä voi katsoa, mitä kaikkea muutokseen liittyy. Sekin tuli niin nolona ja häpeillen, kun itse ajattelen, että mikä hieno iso muutos se on! Jossain päin maailmaa menkkojen alkamista juhlitaankin:)
Poista