Omaa aikaa.. ja kuinkas sitten kävikään

Olen jonkin aikaa huomannut, että kaipaan hetkittäin omaa aikaa. Mutta minulla ei ole ollut ajatustakaan siitä, mihin haluaisin sen käyttää, joten olen antanut ajatuksen hautua...

Sitten lauantaina, vihdoin, sain idean siitä, että nyt voisin haluta käydä lenkillä. Sovitin juoksuvaatteita (kyllä, minulla on tosiaan sellaiset) ja totesin niiden sopivan! Siis riittävän hyvin niin, että kehtaan mennä niiden kanssa ainakin metsäpoluilla:) Ja mehän asutaan melko luonnon keskellä, joten..

Seuraavana päivänä, heti aamulla, pyysin puolisoa olemaan lapsen kanssa ja kävin lenkillä:) Tämä on hehkutusta siksikin, että synnytyksen jälkeen en ole kertaakaan käynyt (tai edes halunnut käydä) lenkillä yksin ja vieläpä niin että haluaisin kokeilla juosta:) Oli upea ilma, ei liian kuuma, taivas oli melkein pilvetön ja luonto hiljainen. Kävelin lämmittelyksi, venyttelin, ja otin joitakin spurtteja (tuntui keuhkoissa, halusin kokeilla pääsenkö kovaa..). Kävelin ja hölkkäilin takaisin. Se oli ihanaa!! Nautin ilmasta, juoksuhetkestä ja siitä että ajatukset eivät meuhkanneet:) Oli hiljaista.

Tulin kotiin, kaikki oli kunnossa, sain rauhassa syödä aamupalaa ja käydä suihkussa. Tässä kohtaa voisi olla täysi härdelli päällä, mutta aamu on hyvää aikaa (en unelmoi iltalenkeistä tämänkään vuoksi).

Mutta... Taitaa olla syynsä miksi olisi hyvä aloittaa varovasti. Ehei, tämä ei niinkään ottanut jälkojeni päälle, ei. Vaan hartiani menivät täysin juntturaan.. Ne olivat illalla aivan jumissa, päätä särki, aivan karmea olo. En olisi arvannut, että liikunnan harrastamattomuus tuo tällaisia vaikutuksia... Mutta jotain hyvääkin, vaikka olo oli kehno. Sain uuden tilaisuuden harjoitella kivun kanssa toimimista, harjoitusta jotain kuvailin aiemmin... Se ei tällä kertaa helpottanut heti, mutta yön jälkeen oloni on jo aika hyvä. Pieni päänsäryn vire on välillä, mutta se suuri jomotus onneksi hävisi:)