Monilla – ellei jokaisella - äidillä on varmasti ristiriitaisia tunteita vauvan
läheisyyden kaipuuta ja eroahdistusta kohtaan. Omani haluaa nukkua ihan
vieressä, aivan kyljessä kiinni ja todennäköisesti herää, jos/kun poistun. Myös päivällä
pitää läheisyydestä, mm. sylissä olosta.
Mutta miltä se tuntuu äidin näkökulmasta? Kun lapsi tuntuu
tarvitsevan äitiään ihan joka hetki? Edes vessaan ei pääse rauhassa? Ei yksityisyyttä,
omat tarpeet tuntuvat jäävän yhä uudelleen väliin. Voi ärsyttää, tympiä, jopa
itkettää, kun ei ole mitään omaa, juuri sillä hetkellä…
Ja sitten, toisaalta, se lapsonen on maailman ihanin
pikkuinen, josta on hirmuisen ylpeä. Ristiriitaista eikö totta? Toisaalta
haluaa tarjota parhaat hetket ja toisaalta voi olla hyvinkin harmissaan. "Että taas se vinkuu.
Mikäköhän nytkin on.."
Olisihan se hassua, jos äitiys ei herättäisi tunteita. Jos
se olisi koko ajan samanlaista (harmaata)
massaa. Itse elän mielelläni tunteella – ja koen nämä negatiivisetkin
vireet, jotta voin nauttia sen jälkeen enemmän – ehkä sitä osaa iloita enemmän
kun käy välillä negatiivisissa tuntemuksissa? Suurin haaste on hyväksyä, että
tuntee jotain negatiivista – juuri sitä kohtaan jota ei haluaisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti